Taivaslaulun jälkeen Pauliina Rauhalan toista kirjaa osattiin odottaa. Vaikka kirja ei ollut vielä ilmestynytkään, kirjastossa oli kirjalle jo toistasataa jonottajaa. Esikoiskirjan valtava menestys mahtaa asettaa melkoiset paineet kirjoittajalle.Synninkantajat jatkaa lestadiolaisuusteemaa. Tällä kertaa kirja sivuaa 1970-luvun hoitokokouksia, joissa oli julkisesti pyydettävä syntejä anteeksi. Synniksi riitti kirkkokuorossa laulaminen tai väärässä liikkeessä asiointi. Ihmisiä tuomittiin ja erotettiin yhteisöstä, ellei suostunut julkisesti häpäistynä anteeksipyyntöön ja tunnustamiseen. Kirja kuitenkin vain sivuaa hoitokokouksia, eikä käsittele niitä, vaikka markkinoinnissa tätä ehkä on käytetty hyväksi vähän Seiska-lehden tyylisesti.
Taisto-pappa, saarnamies, edustaa yhteisön jyrkintä suuntaa. Hänen mielestään taide ja kirjallisuus ovat vaarallisia, koska ne voivat viedä kauas Jumalasta. Taisto on varma siitä, että Jumala ottaa kantaa nykymaailman menoon seurakuntakokouksissa ja tuo esille saarnamiehen kautta oikeat kommentit. Hän osallistuu moniin hoitokokouksiin, joissa ihmisiä tuomitaan ja pakotetaan tunnustamaan julkisesti syntejään. Normaaliin elämään kuuluvia asioita on tunnustettava synneiksi, ja yhteisön jäsenet alkavat kytätä toisiaan. Rajoja vedetään. Silmiin ei katsota, eikä tervehditä.
Kirjailija antaa äänen myös Aliisalle, Aurooralle ja Aaronille, ja heidän tarinoidensa kautta Raakelille. Heidän kauttaan avautuu hoitokokousten karmeat seuraukset suvun ja perheen erottamisissa. Aliisa-mummi erotetaan seurakunnasta siksi, että hän on laulanut kirkkokuorossa ja asioinut E-liikkeessä. Aurooraa ei hyväksytä, koska hän rakastui väärin uskovaan mieheen, siis uskottomaan. Raakel pyytää äitiään poistumaan kodistaan, kun Aliisa tuli vastasyntynttä lapsenlasta katsomaan, eikä Raakel kutsu äitiään ristiäisiin.
Aaron osittain pelkää saarnojen kieltä, mutta myös toistaa saarnapuheita ja Raamatun tekstejä sanasta sanaan. Hänen lapsenuskonsa on luja, ja hän asettuu Taiston puolelle.
Lapsi yrittää vältellä rakasta mummia parhaansa mukaan, ja jopa käskee mummia tekemään parannuksen. Vaikka Aaron yrittää olla patsaan kaltainen, kylmä ja tunteeton, hän ikävöi kovasti mummiaan, jonka kanssa saattoi kuunnella musiikkia ja joka ymmärsi Aaronia aivan erityisellä tavalla. Mummin keltainen lapanen kuitenkin silittää lapsenlapsen selkää, niin kauan, että jäykkä välttäminen alkaa sulaa. Mummi ei raja-aitoja rakenna. Hän sanoo, että mummilan ovet ovat aina auki.
Kirjassa on paljon tunnepuhetta ja ajatuksia sekä luontokuvausta, jotka ovat kyllä kaunista kieltä ja sujuvaa kerrontaa, mutta kieli on jonkinlaista usvakieltä. Se näyttää jotakin joistakin hahmoista, mutta piilottaa paljon. Merkityksiä ei aluksi ymmärtänyt. Ihmisten välisissä suhteissa piti pinnistellä: Kuka on vaimo? Kuka on tytär? Keitä henkilöt oikein ovat? Lisäksi oli vielä Matkakertomus, joka vieraannutti perustarinasta. Oliko se kirjailijan omaa puhetta? Mikä tehtävä sillä oli? Ja mikä ihme oli se kettu, joka aina välillä kertomukseen ilmestyi?
Ihmiset ja heidän suhteensa asettuivat selkeäksi kuvaksi vasta kirjan loppupuolella, ja lukeminen oli siksi aluksi turhauttavaa. Tuskastuin, kun en ymmärtänyt, kuka on kuka. Lisäksi kielen tasolla hätkähdytti nykyään vallalla oleva ilmiö, jossa eläimistä käytetään pronomineja he ja hän. Olen kuullut jopa kasveista käytettävän pronominia hän. Miksi ihmeessä? Onko tämä muoti-ilmiö vai jonkunlainen osoitus, siitä että kaikki elävät olennot ovat tasa-arvoisia. Minun korvaani tämä särähtää pahasti.
Jäin miettimään, oliko aihe liian läheinen kirjailijalle, koska sitä piti häivyttää usvaan? Oliko tarkoitus häivyttää niin paljon, ettei teksti loukkaisi ketään? Oliko tapahtumista liian vähän aikaa? Oliko aihe vasta kypsymässä? Painostiko kustantaja julkaisemaan kirjan, ennen kuin se oli kunnolla valmis? Jonkun toisenkin esikoiskirjailijan menestyksen myötä, kakkonen julkaistiin mielestäni liian aikaisin.
Synninkantajat ei ole hoitokokouskirja, jota voi sensaationnälkäisesti lukea ja kauhistella. Synninkantajat on pohdiskeleva, uskontoa käsittelevä kirja. Se tuo esille selvästi ihmisarvon kunnioittamisen tärkeyden ja sen, että ihmisellä ei ole lupa tuomita toisia ihmisiä. Kirjailijalla on selvä kanta asiaan.
"Meillä ihmisillä ei ole kykyä eikä edes lupaa piirtää Jumalan valtakunnan rajoja."Synninkantajissa on kyse uskosta ja ehkä myös uskosta luopumisesta. Rauhala on jossain haastattelussa sanonnut, ettei hänellä ole enää mitään tekemistä lestadiolaisliikkeen kanssa ja että hän oli harkinnut, kannattaisiko samaan teemaan enää uudessa kirjassa palata. Ehkä tämän aiheen tosiaan voi jo jättää, varsinkin jos häivytettävää ja pyöristettävää on niin paljon kuin tässä kirjassa.
Kirjan usvamaisista häivytyksistä poiketen kirjan loppukohtaus on selkeä, vaikuttava ja kaunis. Lopussa toisistaan erotetut Aliisa-mummi ja Aaron ovat jälleen samalla puolella rajaa. Loppu on kirjan ehdoton huipentuma ja kaunokirjallinen helmi.
