Ulla Appelsin: Lapsuus lahkon vankina - Leevi K. Laitisen tarina

Ulla Appelsinin nimeen olen törmännyt aiemmin Titanicin tuntematon lapsi -kirjan yhteydessä. Erikoinen nimi jäi mieleen. Tiesin hänen olevan toimittaja, ja pikku googlettelun perusteella jäljitin hänet Ilta-Sanomien päätoimittajaksi.

Lapsuus lahkon vankina -  Leevi K. Laitisen tarinan aiheena on
Leevi K. Laitisen lapsuus uskonnollisen lahkon, kartanolaisuuden, lapsisaarnaajana sekä hänen myöhempi elämänsä. Sana vanki kuvailee Leevin tilannetta hyvin. Pakkokeinot, pieksämiset ja muut mielivaltaiset rangaistukset olivat hänelle jokapäiväistä elämää 4-vuotiaasta lähtien.

Suomessa kartanolaisuus oli voimissaan  1920 - 1950-luvulla. Lahkon johtohahmo oli Alma Kartano, ja kakkosjohtajana oli  Tilda Reunanen, joka oli ns. horrossaarnaaja. Pieneen lähipiiriin kuului myös muutama muu. Ydin oli kuitenkin hyvin suppea, ja kaikkia asioita ei paljastettu edes lahkon jäsenille, saati ulkopuolisille. Valta oli tiukasti keskitetty kahden vanhapiikajohtajan käsiin. Molemmat olivat todennäköisesti mielisairaita ja pedofiilejä.

Leevi K. Laitinen oli lahjakas ja älykäs lapsi, joka oppi lukemaan jo 4-vuotiaana. Alma Kartano erotti hänet vanhemmistaan ja otti hänet kasvatettavakseen, koska "vanhemmat opettavat lapsia vain huoruuteen". Leevin vanhemmat kääntyivät kartanolaisuuteen ja osallistuivat myös itse lapsen pieksämiseen ja muuhun sadistiseen toimintaan, eivätkä uskoneet muita kuin kartanolaisia, jotka "todistivat" kartanolaisten kynsissä olevien lasten huoruudesta ja muista valheellisista teoista. Lapset eivät edes ymmärtäneet, mistä heitä syytettiin.

Leevi K. Laitinen karkasi 18-vuotiaana sisarensa kanssa Alma Kartanon hoteista. Pieksämiset saivat riittää. Haave vapaudesta kantoi, vaikka piti uskaltaa hypätä tyhjän päälle. Hyvät ihmiset antoivat vaatteita, asunnon ja auttoivat työnhaussa. Leevin elämänhalu oli kiihkeä, ja hän halusi saada laajasti kokemuksia elämästä, jonka oli vankeutensa aikana menettänyt. Lapsuuden kauhukokemusten jälkeen loppuelämästä tuli kuitenkin onnellinen ja vauras.

Leevi K. Laitisen tarina on kauhistuttava, ja kirjoittajan empatia on voimakkaasti läsnä, Teksti ei ole pelkästään haastattelujen referointia, vaan se on paikoitellen sentimentaalista, eikä kovin objektiivista. Lähteinä on käytetty Laitisen itsensä, sukulaisten ja kartanolaisuudesta irrottautuneiden  todistajien haastatteluja, kirjeitä ja sanomalehtiartikkeleita. Lähdemateriaalista johtuen asiat myös toistuvat paikoin häiritsevästi.

Nykypäivänä kartanolaisuus on hävinnyt, sillä vain muutama vanha lahkolainen lienee enää elossa.
 - Onneksi! Kristinuskoon kuuluvista asioista siinä kyllä puhuttiin, mutta kyllä kartanolaisuus edusti mielestäni yksiselitteisesti vain pahuuutta.

Ihmismieli on kummallinen. Miksi joku saa ihmiset valtaansa? Millaisia ominaisuuksia lahkon johtajalla on? Miksi jotkut tulevat aivopestyiksi ja antautuvat lahkon valtaan?  Miten vanhemmat voivat osallistua lapsensa hakkaamiseen ja sadistiseen nöyryyttämiseen?  Miksi jotkut ovat vahvoja ja selviytyvät? 

Seuraavana odottelee Hannu Lauerman Usko, toivo ja huijaus. -Rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin. Ehkä Lauerman asiantuntijuus tuo vastauksia kysymyksiin.

Kartanolaisuudesta  kerrotaan myös aiemmin lukemassani kirjassa: Terho Miettinen ja Raija Pelli: Harhaanjohtajat vahvassa uskossa

Leevi K. Laitisesta ja kartanolaisuudesta saa lisätietoa esimerkiksi seuraavasta linkistä:
https://yle.fi/uutiset/3-8994726

Matleena Sopanen on 2014 valmistuneessa pro gradu -tutkielmassaan tutkinut kartanolaisuutta: LOPUNAJAN VALITUT – koheesion rakentuminen kartanolaisuudessa. 

Mielenkiintoinen tutkimus avautuu linkistä PDF-tiedostona
http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/95175/GRADU_1397116498b.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Lukupöydällä odottaa myös Ben Kallandin Vien sinut kotiin, joka ymmärtääkseni käsittelee samaa teemaa, mutta eri näkökulmasta. Nyt on tämmöisen tutkiskelun aika.

Juha Hurme: Niemi - Finlandia-palkinto 2017

No nyt se on selätetty! Juha Hurmeen Niemestä on kohinaa riittänyt siitä asti, kun se valittiin vuoden 2017 Finlandia-palkinnon voittajaksi. On myös keskusteltu siitä, voittiko se palkinnon oikeassa sarjassa, eli olisiko sen pitänyt voittaa Tieto-Finlandia kaunokirjallisuuspalkinnon sijasta.

Takakannen mukaan Niemi on

"maailmankaikkeuden kulttuurihistoriaa à la Juha Hurme. Kohottavia ja askarruttavia sattumuksia  hyödyksi ynnä huviksi alkuräjähdyksestä vuoteen 1809 sellaisen niemennokan seutuvilta, josta jossain vaiheessa tuli Suomi."

Tekstistä löytyy termi "kulttuuripoliittinen aika-avaruus", ja se tarkoittanee sen kuvaamista, mitä samaan aikaan tapahtui eri puolilla Eurooppaa, ja miten maailman tapahtumat, aatteet ja toimet näkyivät Niemellä, kaukaisessa Ruotsin Itämaassa. Hurme pyrkii kuvaamaan historiaa näin.

Henkilöhakemisto on massiivinen ja huolellisesti tehty. Kirjallisuusviitteitä on paljon, ja niistä on löydettävissä itsellekin tuttuja nimiä ja teoksia, ja ne ovat yhä luettavissa. Kääntäjät mainitaan. Lukeneisuus ja sivistys näkyy.

Aluksi kirjasta tuli mieleen Sakari Topeliuksen Maamme-kirja. Onhan siinäkin historiaa, luonnontietoa, kansanperinnettä, kaunokirjallisuutta - monenlaista sekaisin. Ajattelin, että Hurme on halunnut päivittää sen nykyaikaan.  Niemessä on kielitiedettä, historiaa, etymologiaa, uskontotiedettä, kirjallisuustutkimusta, musiikkihistoriaa ja kansanperinnettä.

Saphosta kirjoittaessaan Hurme kirjoittaa myös omasta innostuksestaan ja lukemisen ja sivistyksen tärkeydestä:

Hänen pieninä palasina säilynyt tuotantonsa panee sydämen pumppaamaan hämmästyneenä ja onnellisena: on etuoikeutettua elää osana pitkää ihmisten ketjua maailmassa, jossa joku osasi kirjoittaa tähän tapaan 2500 vuotta sitten....(Niemi s. 63)

Hurmeen kirjasta heijastuu kirjailijan tutkiva mieli, kiinnostus elämää ja sen ilmiöitä kohtaan sekä innostus ja asioihin perehtyminen.  - Näin ainakin luulen; enhän tunne kirjailijaa henkilökohtaisesti. Niemessä Hurme saarnaa lukemisen ja sivistyksen puolesta, junttiutta vastaan, mutta hauskalla tavalla. Suomi on aina ollut monikulttuurinen, ja sekä kielemme että geeniperimämme on sekoitus monista eri kulttuureista.

Aluksi minä menin lankaan ja aloin lukea Niemeä tietokirjana "kaiken historiana". Uskoin Hurmeen lukeneisuuteen ja tietomäärään, mutta aloin epäillä, kun huomasin, että teoksessa ei ole yhtään lähdeviitettä, mikä kuitenkin on yksi tietokirjallisuuden peruskivistä. Kaunokirjalliset lähteet esiteltiin toki sitaattien yhteydessä.

Turussa 1727 toimineen urkurin Ludvig Petratzin maanisten toilailujen kuvaus  (Niemi s. 370) herättivät minut viimeistään tajuamaan, mistä on kyse. Kirjailija antoi myös vihjeen tyylilajistaan kertoessaan englantilaisen Laurence Sternen sanataiteesta Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet       - teoksessa:

 "..hävytön kertoja risteilee haarautuvien sivujuonien verkostossa. Todellisuuden irrationaalisuudelle ja elämän väistämättömälle kaaokselle hurahtanut kirjailija tykitti tekopyhää jäykkyyttä ja ennakkoluuloista tietämättömyyttä taitavan vinksahtaneella, faktaa ja fiktiota  ja vitsejä sekoittavalla tyylillään." (Niemi s. 394 )

Ha haa, kuten Hurme itse Niemessä! Lisäksi Hurme mainitsee myös teoksen esikuvia, mm. Francois Rabelais (n. 1494 - 1553) Pantagruel-teoksen esipuhe, jonka tyyli menee överiksi, paljon enemmän kuin Hurmeen oma tyyli. (Niemi s. 230)

Kyllä Niemi sittenkin palkittiin aivan oikeassa sarjassa: kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnosta kisailtaessa.

Airi Vilhusen kirjoittama blogiteksti osoitteessa http://kirsinbookclub.com/kirsinbookclub.com. on mielenkiintoinen, ja siinä on esillä myös Hurmeen omia ajatuksia.

Juha Hurmeen Niemi herätti kyllä tunteita:

• iloa verbaalisesta lahjakkuudesta ja lähdekritiikin tärkeyden korostamisesta
• hämmennystä tekstin totuudellisuudesta. Ateistin maailmankuva ja totuttujen asioiden kyseenalaistaminen voivat olla kova paikka joillekin lukijoille.
• ärsyyntymistä, koska olen hidas ja analyyttiinen lukija, ja kirjan lukeminen vei paljon aikaa muilta kirjoilta. Faktaa ja fiktiota sekoitettiin niin, että aloin epäillä, mitä uskallan kirjoittaa, eli jospa näytänkin junttimaisuuteni uskomalla, että joku asia olisi totta, vaikka ei ole. Lisäksi pari oikeakielisyysvirhettä sai hiukset nousemaan pystyyn (mm. lounais-saaristo ja pohjois-korealaisessa). Toivon, että ne ovat vain painovirheitä.
• noloutta: kun huomasin tulleeni ällyytetyksi, kuin olisin ollut Piilokamerassa.

Onhan Finlandia-voittaja tosin ennenkin ällyyttänyt lukijoita: Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi vuodelta 2000 harhautti lukijaa oikeantuntuisilla lähdeviittauksilla, jotka osoittautuivat keksityiksi.

Jos letkeä ja hauska kirjoitustyyli Niemen jälkeen edelleen kiinnostaa, voi lukea mukavaa popularisointia suomen kielen historiasta Lari Kotilaisen kirjasta Kielen elämä - suomen kieli eilisestä huomiseen. Se on kuitenkin ihan vaan faktaa.