Voiko se olla totta? - Skeptisiä näkökulmia nykymenoon.Toimittanut Tiina Raevaara

Voiko se olla totta? - Skeptisiä näkökulmia nykymenoon kannattaa valita luettavaksi, jos tieteen ja uskomusten välinen ero kiinnostaa. Takakansiteksti kertoo kirjan sisällöstä olennaisen:

"Tiedon valtaväylällä on synkkiä sivupolkuja. Internetin piti tuoda maailman kaikki tieto kaikkien ulottuville, mutta verkossa jylläävät pseudotiede, salaliittoteoriat ja suoranainen humpuuki. Ihmisten eristäytyminen samanmielisten some-kupliin takaa, ettei korjaava tieto koskaan eksykään silmien eteen."

"Tässä kirjassa eturivin skeptikot tarjoavat tieteen näkökulmia meille tarjottavaan informaatiovirtaan sekä neuvoja, kuinka siihen kannattaa suhtautua." 

Kirjoittajina on monia eri alojen asiantuntijoita. Käsiteltävistä aiheista voisi mainita mm. vaihtoehtohoidot (Raimo Puustinen), ruokaan liittyvät uskomukset (Anja Nyste'n), terveysalalle liitetyt humpuukiteknologiat (Vesa Linja-aho) ja psyykkisen manipuloinnin ongelmat (Hannu Lauerma). Läsnä on koko ajan kriittinen ajattelu ja myös sen opettamisen tärkeys (Arno Kotro).

Kirjan luettuani arvostan yhä enemmän (vaikka nytkin jo erittäin paljon) lukutaitoa ja lukemisen merkitystä, varsinkin nuorten kannalta. Pahimmillaan pelkästään netin ja somen kuplien varassa voi kasvaa tyhjäpääksi. Tuntuu pelottavalta, että tutkitun tiedon koko ajan lisääntyessä vaikkapa hopeavedet ja syntyvän lapsen sydänkäyrien tutkimisen kieltäminen sekä kaikenlainen muu huuhaa levittävät koko ajan pimeyttään. Populismin aikakaudella on myös vaarallista asettaa tieteellinen tutkimus ja kokemustieto ikään kuin samalle viivalle.

Antti Hyry: Uuni - Tietoista läsnäoloa ja positiivista elämänasennetta

Elokuvilla on ikärajoja. Antti Hyryn Uunillekin voisi laittaa ikärajan: K40.  Jonkun verran elettyä elämää pitäisi ehkä olla takana, jotta kirjan jaksaa lukea ja sen merkityksen todellakin ymmärtää: entisyyden, nykyisyyden, pysähtymisen tähän hetkeen.

Pariskunnalla on vanha talo, kesämökki, entisillä kotipaikoilla Kuivaniemellä tai Olhavassa. Meri näkyy. Oulun seudulla asuvalle kirjassa vilahtelee tuttuja paikkoja ja tuolloin voimissaan olleita yrityksiä: Ii, Yli-Ii, Olhava, Haukirauta ja Kellon kuivalaasti. Pietari korjaa taloa ja haluaa rakentaa sinne vanhanaikaisen uunin, jossa on piisi nurkalla, niin kuin lapsuuden kodissakin oli.

Uunin rakentamisessa ja talon kunnostamisessa on tärkeää käyttää aikaa kestäviä materiaaleja, kierrättää vanhasta purettuja ja toimia vanhojen, tekijämiesten, oppien mukaisesti. Entinen on muutenkin arvossaan. Esineet on tehty kestäviksi ja kunnostettaviksi. Pietari on perehtynyt uunin rakentamiseen insinöörimäisellä tarkkuudella, ja suunnittelu ja järjestäminen ennen tekemistä on tärkeässä roolissa. Ensin valmistellaan, sitten vaan tehdään, ei se sen kummempaa ole - "niin kuin junassa istuisi."

Uunin rakentaminen on  kirjassa hallitsevassa osassa, ja ymmärrän hyvin niitäkin, jotka jättävät kirjan tässä vaiheessa kesken, mutta valitettavasti he saavat vain pienen laastinmurun, kun voisivat saada koko uunin ja vielä piisinkin. Uunin rakentaminen etenee kirjan myötä. Se on projekti, joka tulee uniinkin. Lukiessani minullekin tuli olo, että minulla on jokin projekti kesken; että pitääpä taas ryhtyä lukemaan, niin kuin Pietarikin ryhtyi muuraamaan. Uuni veti jotenkin puoleensa.

Vaikka aluksi uunia rakennetaan ja rakennetaan, se on itse asiassa vain sivuseikka kirjan moniin mielenkiintoisiin teemoihin verrattuna. Näennäisesti puuduttavan tekstin sisälle piiloutuu hienoja ajatuksia elämästä: menneestä ja tulevasta, mutta varsinkin nykyhetkestä. Kirja on hyvän elämän ja tietoisen läsnäolon opas parhaimmillaan. Mindfulness-oppaissa ohjataan löytämään rauha kiireen keskelle, olemaan läsnä itsessään, pysähtymään ja avaamaan koko keho aistimaan. Satu Pusan Mindfulness - Vapaammin & levollisemmin omassa arjessa -cd:n kannessa todetaan: "Jos mielesi, ajatuksesi tai tunteesi huristavat automaatiolla tai voimiasi kuluttaen, havahdu levollisesti tähän hetkeen. Arkipäivään soveltuvat, helpot läsnäoloharjoitukset vahvistavat itsetuntemusta ja kykyä olla läsnä."        

Uunintekijällä on nämä levollisen olemisen taidot hallussaan luontaisesti:

"Hän pani käteensä pehmeät nahkahanskat, valkeaa pintanahkaa, selänpuoli sinistä joustavaa kangasta, kämmenpuolelle tarttunut punertavaa tiilistä tai punamullalla maalatuista ulkoseinälaudoista. Hanskat tuntuivat mukavilta käsissä kun hän alkoi valita tiiliä."

Mustikassa ja hillassa käynti ovat myös hienoja läsnäolon kokemuksia, ja kuin pieniä novelleja romaanin sisällä.

"Tienuralla ja koko laajalla kankaalla näkyi mustikkavarvikko, keskellä tienuraa jo sinisiksi muuttuneita marjoja, niitä sieppoi ja riipi kouraan ja pisti suuhunsa. Hän liikutteli niitä kielellä suun ympäri. Tämän makuisia ovat vastakypsyneet mustikat, hän mietti. Ne tuntuvat pyöreiltä ja kiinteiltä ja natisivat hampaitten välissä. Pehmeitä vihreitä melkein läpinäkyviä lehtiä, hän kielenkärjellä erotteli ja tiputti huulien välistä, lyhyitä kantoja tuntui, ne hän nieli."

Tekeminen on tärkeää. Pietari pohtii: "Kun tekee jotakin, vaikka näin ajaa, ei voi tehdä muuta ja siihen menee koko aika, pelottaa että meneekö koko aika hukkaan. Meillä ei ole muuta kuin tämä yksi aika, mihin minä sen käytän, voinko siitä päättää. Häntä jotenkin pelotti, kun ajatteli että on eikä tee mitään ja aika häviää. Häviänkö sen mukana."

Naapurin tai apumiehen kanssa jutellessa ja mukavia asioita muistellessa uunin vaikeampikin kohta etenee jouhevasti. Yhteisöllisyys on arvo ja elämäntapa. Välillä käydään terveyskeskuksessa ompelemassa haava ja jatketaan siitä, mihin jäätiin. Ei kannata valittaa. Eletään sovussa, autetaan toista ja puhutaan kannustavasti sekä itselle että muille.

Kirjassa on ihanaa läsnäoloa myös lasten ja lastenlasten kanssa ja mukavaa huumoria, leppoisuutta. Uskovaisten urkuharrastajien kirkkokierros Suomessa ja Ruotsissa ei välttämättä ole kirjan jännittävimpiä kohtauksia, mutta sekin kuvastaa uteliaisuutta elämän tarjoamia mielenkiintoisia asioita kohtaan, myönteistä elämänasennetta ja yhteisöllisyyttä: eletään omien arvojen mukaan, eikä kanneta huolta huomisesta. Lestadiolaisuutta ei alleviivata. Se tulee esille pienistä vihjeistä, esim. lasten autojen ja asuntovaunujen parkkeeraamisesta pihalle Muhokselta tulon jälkeen.

Pietarin ja Hannan parisuhde on kumppanuutta, arvostusta ja arjen jakamista. Lapset ovat maailmalla. Rakkaus on yksinkertaisia, pieniä tekoja: Hanna tekee matkalle mieluisat eväät, ja Pietari pienen, Hannalle käteen sopivan saunavastan. Myötäillään toista. Tässä, juuri nyt on hyvä.
Rakkautta on myös linja-auton mikrofoniin matkalaisille kerrottu ensikohtaaminen ja sen tunnustaminen, ettei ole tarvinnut katua. "Nyt on hyvä, hän mietti. Istun tässä, enkä turhia mutise."

Ikkunasta kuvastuvat maisemat ovat sielunmaisemaa. Ne Hyry kuvaa herkällä kielellä, yksityiskohdat huomioiden.

Uuni valmistuu, ja vaimon kanssa leivotaan leipää yhdessä. Vastapaistetun leivän tuoksu on "kuin kesän, tai vasta alkavan elämän."

Antti Hyryn  Uuni voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2009. Kirjassa Hyry jätti uuninrakentamisesta, itsestään ja elämästään hienon muiston lukijoille. Mielenkiintoista on, että myös hänen kaksi aiempaa teosta olivat Finlandia-palkintoehdokkaana. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Antti_Hyry)

Lisätietoa Hyryn tyylistä tästä linkistä:
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/01/11/antti-hyry-hyryismin-isa

 

Hanna Hauru: Jääkansi

Jos joskus tuntuu, että oma tavallinen elämä ei oikein mene putkeen, (on flunssaa ja sisäänpäin kasvanut kynsi painaa tai seinät kaatuvat muuten vain päälle ja ahdistaa), kannattaa istahtaa n. puoleksi tunniksi Hanna Haurun Jääkansi-romaanin äärelle. Pian huomaa, ettei oman, perusonnellisen, elämän murheet niin isoja olleetkaan. Elämän isot ongelmat ovat asia erikseen.

Hanna Hauru on pienten lauseiden, mutta suurten tarinoiden kirjoittaja Oulusta. Mieleen tulee Petri Tammisen kirjoitustyyli, mutta molemmat tiiviin tekstin kirjoittajat ovat kuitenkin aivan omaäänisiä.

Jääkansi on pieni kirja "runokirjan kokoinen", ja siinä on 116 sivua, jotka ovat runokirjamaisesti vajaita. Siinä ei ole yhtään turhaa sanaa.  Kirja kertoo erään perheen tarinan sodanjälkeisessä Suomessa lyhyin toteavin lausein, niukasti. Tarinassa ei ole mitään kaunista. Ainoan lämpimäksi luonnehdittavan kohtaamisen tarjoaa pyykkärimuori, joka tarjoaa vanhoja rättejä kuukautissuojaksi ja henkaria sikiön lähdetykseen. Ai, niin toihan äiti kerran sentään puolukkasurvosta!

Mielenkiintoista on, että Haurun pieni romaani kilpaili samassa Finlandia-palkintokisassa kuin Miki Liukkosen O, lähes 900-sivuinen ajatuksenvirralla kirjoitettu möhkäle, johon yritin tutustua. Jos näistä kahdesta olisi pitänyt valita, olisin valinnut Jääkannen.

Jääkansi on kauhistuttava ja kauhea tarina, josta ei pääse eroon. Takakannessa olevan Aamulehden arvion mukaan: "Haurun kirjat toimivat salakavalasti: ne ovat nopeita lukea, mutta niitä on vaikea unohtaa." Kirjan loppuratkaisu on looginen seuraus kaikesta. Kirjan kannessa avautuu kaunis näkymä, edes siinä. Hieno kirja tämä kuitenkin on kaikesta rumuudestaan huolimatta.

Wikipedian mukaan Haurun teosten maailma on useimmiten karu ja rikkirevitty, julmuudessaan ja terävyydessään inhorealistinen. Myös myyteillä ja symboleilla on vahva osa kerronnassa. https://fi.wikipedia.org/wiki/Hanna_Hauru

Muut Haurun teokset taitavat ansaita myös huomiota. Minullakin ne ovat vielä lukematta, mutta kiinnostaa kyllä tutustua niihin.

Eivätkä he koskaan hymyilleet. Like 2002 (novelleja)

Raaka, punainen marja. Like 2004 (novelleja)

Tyhjien sielujen saari. Like 2005 (romaani)

Muuttoliike. Like 2006 (novelleja)

Utopia eli erään kylän tarina. Like 2008 (romaani)

Liian pienet sandaalit. Like 2010 (novelleja)

Paperinarujumala. Like 2013 (romaani)

Jääkansi. Like 2017 (romaani)

Jaakko Hämeen-Anttila ja Venla Rossi: Nälästä nautintoihin - Ruoan tarina

Kun on viisas ja sivistynyt, voi yhdistää tietonsa mistä vaan mielenkiintoiseksi ja nautittavaksi kokonaisuudeksi. Jaakko Hämeen-Anttila on Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori. Tieteellisen työnsä ohella hän on julkaissut useita tietokirjoja, mm. huumeiden kulttuurihistoriasta, suomentanut Koraanin ja Gilgamesh-eepoksen sekä paljon muuta.

Venla Rossi on helsinkiläinen ruokablogisti ja vapaa toimittaja, joka avustaa mm. Helsingin Sanomia, Imagea ja Trendiä. Hän on julkaissut myös ruokahistoriaan liittyviä artikkeleita Historia-lehdessä.

Hämeen-Anttila ja Rossi ovat kirjoittaneet yhdessä mainion kirjan Nälästä nautintoihin - Ruoan tarina. Takakansitekstin mukaan "kirja avaa ikkunoita historiaan, yhteiskuntaan ja kieleen keittiön kautta". Tähän voi lisätä: kirjallisuutta unohtamatta! Kirjassa käytetään sekä kirjallisia että arkeologisia lähteitä. Se sisältää valtavasti mielenkiintoista tietoa ruoista, juomista ja tapa- ja kulttuurihistoriasta. Sokerin, mausteiden ja Kellog's aamiaismurojen historia tulee selväksi, samoin myös perunan merkitys lemmenruokana 1600-luvulla Euroopassa. Nälästä nautintoihin - Ruoan tarina sisältää myös paljon viittauksia kaunokirjallisuuteen ja tekstikatkelmia. Eipä sitä helposti tule ajatelleeksikaan, kuinka valtavan kulttuurihistoriallisen ilotulituksen ruuasta saa aikaan.

Kirjallisuusluettelo on massiivinen, mutta lukijaystävällisesti lähdekirjoihin ei viitata tekstissä. Vain kaunokirjallisuusviittaukset ovat näkyvissä. Tämä on hyvä ratkaisu, ja kirja säilyy helposti luettavana. Kirjassa ei ole erikseen eritelty, kumman tekstistä on kyse, mutta kyllä kirjoittaja on tunnistettavissa. Rossin osuutta on nähdäkseni vain loppupuolen tekstit. Fanitan Hämeen-Anttilan sivistyneisyyttä ja älykästä huumoria ja ihanaa kieltä, mutta kyllä Rossi antaa kirjaan oman painavan panoksena nykynäkökulmasta, eli kaikki pisteeni eivät menekään professorille, vaikka ensin siltä näytti.

Kieli-ihmisenä pidin mm. ruokaan liittyvistä erikielisistä ja eri lähteisiin perustuvista kielellisistä ilmauksista ja kielikuvista luvussa Gastronomian kielioppi. "Nautitko taiteesta, ahmitko kirjoja? Vai oletko harmissasi siitä, että liikenne kehätiellä on puuroutunut?" Lisäksi opin uuden sanan: afrodisiakki on ruoka, joka lisää hedelmällisyyttä tai kasvattaa seksuaalista halua tai kykyä.

Nälästä nautintoihin - Ruoan tarina on yhtä runsas kuin kannessa olevan pitopöydän kattaus (Georg Flegel: Still life). Nautiskelin kirjasta rauhassa. Ruoan tarinasta jäi hyvä maku suuhun. Ainoa kitkerä sivumaku tuli sanasta äidinmaidonvastine. Kyllä kai se vastike on. Kieligastronomia on vaikea koskaan täysin miellyttää.

Ihana kirja, jota voin kyllä suositella luettavaksi ruuan, historian ja kirjallisuuden ystäville!

Lisäksi pieni katsaus gastronomiaan:
https://www.rotisseurs.fi/gastronomiaa/

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat

Yksi vuoden 2017 Finlandia-palkintoehdokkaista oli Cristina Sandun esikoisteos Valas nimeltä

Goliat, joka kuljettaa lukijan Romanian punaiseen kylään ja Helsinkiin.

Sandu on lähes samanikäinen kuin kirjan kertoja, kolmikymppinen Alba, romanian kielen tulkki, joka matkustaa Romaniaan isoisänsä hautajaisiin. Hän muistaa lapsuutensa kesiä, joita on viettänyt kylässä Bukarestin laitamilla. Päähenkilön ja kirjailijan elämät ovat samankaltaisia: molemmilla on romanialainen isä ja suomalainen äiti sekä elämä kahden kulttuurin välissä. Kerronta on aitoa ja sujuvaa, joten on helppo uskoa kirjailijan kertovan omakohtaista, oman sukunsa tarinaa.

Kirja jakautuu osiin, jotka kertovat tarinaa eri näkökulmista: Tarinankertoja (isän ja Alban tarina), Kaksi taloa (isovanhempien elämää Romaniassa), Lottovoitto (isän veljen lähtö Amerikkaan) ja Morsiamen siniset silmät (äidin näkökulma)

Ensilukemalla tuotti hieman vaikeuksia hahmottaa, kuka kukin on, mutta luettuani kirjan kertaalleen luin alkuosaa uudelleen, ja niin henkilöt asettuivat paikoilleen:

On Alba ja hänen vanhempansa Mihai ja Eeva, joka oli kylän ensimmäinen ulkomainen asukki kultaisine hiuksineen. On Susi ja Flavia, Alban isovanhemmat. On Mihain veli Costel, hänen vaimonsa Ana Maria ja lapsensa Pikkukukka, jotka muuttavat Amerikkaan. On Pavel, isoäidin veli, joka vietiin, kun joku antoi ilmi salaiselle turvallisuuspoliisille hänen oletetun miessuhteensa. Pikkutyttö näki jotain avaimenrei'ästä,  ja juorujen levittäjät kertoivat nähneensä polven polven lähellä kapakan pöydän alla. Sen jälkeen Pavelia ei nähty. Suureksi mysteeriksi jää, oliko ilmiantaja isoisä Susi. Lisäksi on Albert Tanase, Alban rakastettu, joka kuitenkin rakasti maataan enemmän kuin Albaa.

Henkilöiden lisäksi piti olla tarkkana aikatasojen kanssa:
On nykyhetki ja Alban työ romanian kielen tulkkina sairaalassa ja käräjäoikeudessa.
On menneisyys: lapsuuden kesät ja muistot sekä isovanhempien elämä kylässä.
On vielä kaukaisempi menneisyys: Nicolae Ceaușescun diktatuurin aika, myyttiset tarinat ja valaan aika.

Tarina on kokonainen eri aikatasoista huolimatta. Se on ehyt ja pysyy hyvin kasassa. Kyllä tämä Finlandia-ehdokkuutensa ansaitsi!

Kirjan Romania-kuvaukset ovat kiinnostavia: isoisän kertomat tarinat, taikausko ja diktatuurin aika, jota kerrataan isovanhempien puheissa. Romania-tietoisuus kasvaa mukavasti. (No, se olikin kyllä melkoisen kapeaa: Transsilvania, Dracula, kerjäläiset, Nadia Comăneci, tuo totinen voimistelija..) Omiin muistoihini tuli tarttumapintaa, kun muistin nähneeni televisiouutisista 22.12.1989 diktaattorin lennättämisen helikopterilla "pakoon" vallankumousta, ja pikaoikeudenkäynnin jälkeisen teloittamisen. 

Kiinnostavaa kirjassa on tietenkin myös elämä kahden kulttuurin välissä, monen muunkin kirjan henkilön osalta kuin vain Alban. Cristina Sandu tuo hienosti esille juuri kielen merkityksen identiteetin rakentumisessa ja kahden kulttuurin kansalaisuudessa.

Mutta mikä se juttu oikein oli valaasta nimeltä Goliat? Kirjailija kertoo saaneensa idean valaskohtaukseen (s. 83 - 84)  Gabriel García Márquezin  romaanista Sadan vuoden yksinäisyys, jota pidetään maagisen realismin edustajana. Ehkäpä Goliat selittyykin tästä näkökulmasta.

Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat on hyvä, ja sen intensiteetti kestää. Kieli on sujuvaa, mutta yhden nuoren kirjoittajan kielivirheen  - tai kenties kulttuurierehdyksen - huomasin:

"Pikkukukka työntää Aviatorit ylemmäs nenänvarttaan pitkin. Sierainten alla erottuu vieläkin  valkoinen viiva, muisto siitä päivästä kun hän vei kasvonsa liian lähelle vasta poikinutta koiraa."

Hih!  Tietääkseni lehmät poikivat, ja koirat penikoivat,  mutta annettakoon se anteeksi kirjan muiden ansioiden vuoksi. Ihmettelen taas, eikö kustannustoimittaja ole ollut hereillä, vai onko kustannustoimittajia enää olemassakaan?

Kannen kuva on mielenkiintoinen, mutta sen tekijästä ei valitettavasti ole tietoa. Tätä kirjailijaa kannattaa seurata. Uskon ja toivon, että hänestä kuullaan vielä lisää.