26/11/2017

Claes Andersson: Oton elämä - aikalaisromaani

Politiikan tai julkisen uran takana olevat ihmiset ovat kiinnostavia. Claes Andersson on kiinnostava
persoona: kirjailija, jazz-pianisti, lääkäri, psykiatri, kansanedustaja, kulttuuriministeri ja aikoinaan myös Vasemmistoliiton puheenjohtaja. Andersson on jäänyt mieleeni pohdiskelevana ja fiksuna ihmisenä, joka on puhunut avoimesti myös mielenterveysongelmista, päihde- ja peliriippuvuudesta ja masennuksesta. Hänen poliittista uraansa en ole niinkään seurannut.

Tartuin Anderssonin Oton elämä -teokseen jotenkin varovaisesti ajatellen: Katsotaanpa nyt tuokin. Kirja on kirjoitettu 2011, mutta kansikuva on mielestäni mielenkiintoisesti 70-lukulainen.

Kirjan minä on Otto, ikääntyvä kirjailija, jazz-pianisti ja entinen poliitikko. Otto lienee kirjailijan alter ego, niinpä:

"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili." 

On hienoa jättää itsensä läheisille sisintä myöten. Kirjaan kirjoitettuna ihminen voi vaikuttaa siihen, miten ja millaisena hänet muistetaan.

Kirjassa on läsnä musiikki ja laaja kulttuurinen sivistys, lukeneisuus. Siitä nauttii. On mukavaa lukea ajattelevan ihmisen ajatuksia elämästä ja kuolemasta tässä tyhjäpäiden luvatussa maassa. Kirja etenee hitaasti pohdinnasta toiseen. Esille nousee idealistin pettymys politiikkaan ja sivistyksen kaipaaminen niin politiikassa kuin sen ulkopuolellakin. Tietty melankolisuus hallitsee tekstiä, kuten käsittääkseni Anderssonin persoonaakin.

Hiljaiseloa Meilahdessa - Oton elämä 2 on myös lainattu, mutta tässä vaiheessa taidan kuitenkin alkaa vilkuilla kirjapinon muita kirjoja. Ensimmäisinä siellä näyttää olevan Anni Kytömäen Kultarinta ja Hanna Weseliuksen Alma!

15/11/2017

Annikki Kariniemi: Erään avioliiton anatomia

Luin Rosa Liksomin Everstinnan (https://kirjakirjokansi.blogspot.fi/) ja sen myötä kiinnostuin kirjan kohdehenkilöstä, lappilaisesta kirjailijasta Annikki Kariniemestä ja hänen tuotannostaan. Mielestäni Rosa Liksomin ja Annikki Kariniemen, eli everstinnan, elämät kohtaavat ja liukuvat toistensa läpi. Fakta ja fiktio sekoittuvat mielenkiintoisella tavalla.

Annikki Kariniemen Erään avioliiton anatomia toimii ikään kuin Everstinnan jälkikirjoituksena. Kirjassa on autenttisilta vaikuttavia kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Vaikka nimiä ja sotilasarvoja on muutettu, kirja on ilmiselvästi omaelämäkerrallinen kuvaus rakkaudesta ja eräästä avioliitosta. Se on julkaistu1968. Kariniemen ja jääkärieversti Oiva Willamon avioliitto päättyi 1962.

Nainen vaikuttaa kiltiltä ja eloisalta, asioista innostuvalta, positiiviselta. Kauniiksikin hänet mainitaan. Sellainen Annikki Kariniemi on nuoruuden kuvissa. Hän rakastaa syvästi 30 vuotta itseään vanhempaa miestä ja haluaa ilahduttaa ja palvella häntä. Juhlien järjestäminen on hänen bravuurinsa. Päiväkirjamerkinnöissä on kuvauksia juhlien ruuista ja juomista, vieraista ja illan kulusta. Hän on "huolehtiva kotihiiri, joka ei koskaan tee mitään pahaa. Ei koskaan sano EI." Nainen nauttii kodista, kauneudesta ja hyvistä hetkistä - hyvistä hetkistä, ennen kuin paha taas koittaa.

Mies ei ole terve. Hän on useammassa sodassa sotinut, alkoholisoitunut sotilas. Nainen saa kokea arvaamatonta ja julmaa väkivaltaa sen kaikissa muodoissaan. Syy lyömiseen, pieksämiseen tai kuristamiseen on mitätön - ja mikä pahinta - syytä ei aina edes ole. Myös perheen koira joutuu kärsimään silmittömästä väkivallasta. Väkivalta aiheuttaa naiselle keskenmenon, eikä uutta lasta ole sen jälkeen mahdollista enää saada. Miehelle seksi ei liity rakkauteen. Seksi on hänelle valtaa ja kieroutunutta ajatusmaailmaa, myös pedofiliaa.

Nainen pitää avioliittoa naiivilla tavalla pyhänä ja alistuu. Pelkää, muuttaa käytöstään, yrittää ennakoida ja miellyttää, ja ennen kaikkea salaa kaiken. Asioista ei ole tapana puhua. Likapyykki on tapana pestä kotona. Häntä on toki varoitettu. Miehen kaksi edellistä vaimoa ovat kuolleet. Toinen sokeutui aivoverenvuodon seurauksena ja toinen kuoli hämärissä olosuhteissa, mutta nainen uskoo osaavansa rakastaa paremmin kuin edelliset vaimot. Vasta vuosikymmenten väkivallan jälkeen hän yrittää puhua asiasta, mutta "lääkärit, papit, ystävät, omaiset - mitä heistä? Kukaan heistä ei voi auttaa minua tästä ahdistuksesta."

Karmealta kuulostaa myös keskustelu papin kanssa:
- Lyökö hän sinua?
- Älä kysy! Lyö, on lyönyt kymmeniä kertoja ja aina päähän, päähän niin että minä en tiedä mitä teen.
- Sitten en osaa sanoa mitään - sinun täytyy vain rukoilla, ettei se tapahtuisi niin usein."

Masennuksen myötä naisen usko Jumalaan vahvistuu, ja kirjassa on paikoitellen syvää uskonnollista pohdiskelua. Erään avioliiton anatomia on terapiakirja. Se varmaan piti kirjoittaa. Samalla se valottaa Annikki Kariniemen elämää ja persoonaa. Myös hänen ainaiset mustat lasinsa saavat selityksen. Loppupuolella on myös turhaa höttöä, ja kirjan loppu on outo.

Keskeinen kysymys on: Miksi? Miksi vaimo jää, vaikka pelko ja kipu ovat jatkuvasti läsnä? Miksi vaimo alistuu? Miksi kukaan ei kehota lähtemään? Miksi vaimot yhä edelleen jäävät, vaikka nykyään kehotetaankin lähtemään. Yhteiskunnan rakentamia turvaverkkojakin on. Mikä pitää kiinni sadistisessa suhteessa? Häpeä? Uskonto? Väärä syyllisyys vai psykopaatin hurmaavuus?

Lisätietoa Annikki Kariniemestä ja Oiva Willamosta saa seuraavista linkeistä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Annikki_Kariniemi

 

01/11/2017

Rosa Liksom: Everstinna

Aloin lukea Rosa Liksomin Everstinnaa mielenkiintoon virittäytyneenä: Kirjailijasta on positiivinen käsitys kirjoittajana ja haastattelujen perusteella. Hän on kotoisin samoilta seuduilta kuin minäkin, murre on tuttua, elävää ja ilmaisuvoimaista, ja tapahtumapaikat ovat tuttuja, vaikkakin fiktioon piilotettuja. Myös kohdehenkilö,  kirjailija Annikki Kariniemi  (myöhemmin Kariniemi-Willamo-Heikanmaa),  on jo lapsuudesta tuttu nimi ja erikoinen persoona, josta puhuttiin, hieman naureskellen tosin. Lisäksi Aavasaksan vaaran päällä oleva kirjailijan patsas on tuttu, mutta henkilökohtaisesti en ole häntä koskaan nähnyt.
 
Kirjaa alkoi lukea Kariniemen elämäkertana, mutta haastattelussa Liksom korosti sen olevan fiktiota. Fiktio tulee esille myös miljöössä, jossa on tuttuja koordinaatteja ja paikkojen nimiä, kuten Ylitornio, Ruotsin raja, Miekojärvi, Iso-Vietonen ja Raanujärvi, mutta häivytys toimii. Vietosen koulua ei tietääkseni ole koskaan ollut, eikä myöskään Kalmalompoloa, vaikkakin joku sen tapainen paikka voikin olla olemassa. Everstinnan persoonassa on varmaan paljon Annikki Kariniemeä, mutta myös luultavasti kirjailijaa itseään ja ehkä myös muiden henkilöiden piirteitä, niin kuin hyvässä kirjallisuudessa voi olla. Luultavasti Everstinnassa Liksomin ja Kariniemen elämät ja persoonat risteävät ja kulkevat toistensa läpi. Ehkäpä IKL:n kannattajan ja vasemmistolaisen nuoren naisen ystävällinen juttutuokio onkin symbolisesti kirjailijan ja hänen romaanihenkilönsä kohtaaminen. Kohdataan, jutellaan hetki, mutta mennään kuitenkin eri suuntiin.
 
Everstinna on kertomus Everstinnan henkilökohtaisesta elämästä, rohkeasta elämänasenteesta, epäsovinnaisista rakkauksista, ja avioliitosta sadistisen eversti Willamon kanssa. Se on myös kertomus sota-ajasta, natsisismista, tämän päivän vihapuheesta ja me-muut -asettelusta. Everstinnaa lukiessa korostuu sodanaikainen saksalaisten sotilaiden ihailu ja natsismi. Historia tulee lähelle, suorastaan iholle. Suomi on ollut natsimaa, ja valokuvat natsilipuista esim. Oulun kaupungintalon lipputangoissa ovat totisinta totta. Historia toistaa itseään. Nykytilanne on monessa maassa jo huolestuttava. Pakolaisiin ja muslimeihin suhtaudutaan negatiivisesti, kuten juutalaisiin toisen maailmansodan alla ja aikana. Uhkaa ja pelkoa sekä leiritysmentaliteettia on pelottavan paljon. Liksom on terävä nykyajan kuvaaja, vaikkakin historian ja fiktion kautta.
 
Rosa Liksomin kertojanääni on aito. Hän on tehnyt valtavan taustatyön esim. Lapin vankileireihin perehtymisessä, saksalaisten sotilaiden toimista Suomessa sekä kohdehenkilön elämästä.  Everstinna kuvataan vahvana oman tien kulkijana, joka uskaltaa elää omannäköistään elämää. Hän on "naarasuroshirvi", uljas ja itsenäinen oman tiensä kulkija.
 
Kirja on todella vaikuttava. Kouluarvosanana antaisin kirjalle 10-. Miinus tulee siitä, että muutahmaan sanhaan mie olisin pannu h:n, mutta niitä ei tekstissä ollu, vaikka muuten murre oli kyllä aitoa ja loistavasti kirjoitettua. Koska peräpohjolan murre voi olla lukijoille outoa, on hyvä, että kirjassa on sanasto sekä murresanoista että vierasperäisistä, murteellisista henkilönnimistä.
 
Kirjan lukemisen jälkeen minulle heräsi halu tutustua Kariniemen tuotantoon ja elämään. Kirjastossa on varattuna Erään avioliiton anatomia, eli ilmeisen rehellinen kuvaus Kariniemen perhehelvetistä. Willamo näyttäytyy ikävänä persoonana, vastustamattomana, mutta julmana psykopaattina ja myös pedofiilinä. Lisäksi Kariniemen muu tuotanto, varsinkin eräkirjallisuus kiinnostaa. Liksom teki tuotannosta melko selvän analyysin "minän puheena." 

Ensimmäisten joukossa kirjastosta tulivat jo seuraavat elämäkerralliset teokset:
  • Jäiset laakerit - artikkeleita pohjoisista naiskirjailijoista (Toim. Sinikka Tuohimaa, Nina Työlahti ja Ilmari Leppihalme). Sisältää artikkelin myös Rosa Liksomista.
  • Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria (Toim. Sinikka Carlsson, Liisi Huhtala, Sanna Karkulehto, Ilmari Leppihalme ja Jaana Märsynaho). Sisältää tietoa myös Rosa Liksomista.
  • Marja L. Tuominen: Mie elän tätä Lappia - Kirjailija Annikki Kariniemen luontosuhde

Viivähdän näissä tunnelmissa vielä hetken.

Kiitos, Rosa Liksom, hienosta kirjasta!