Kimmo Ohtonen: Karhu - voimaeläin

Kimmo Ohtonen on Yleisradion toimittaja, käsikirjoittaja ja valokuvaaja, joka on tunnettu useista luonto-ohjelmista. Ohtonen sai vuonna 2012 Kultainen Venla vuoden tv-teko - palkinnon ohjelmastaan Norppauinti.

 

Nimensäkin puolesta on mukavaa, että juuri Kimmo Ohtonen (eli Kimmo "pikku karhu") on kirjoittanut kirjan karhuista. Ohto on yksi karhun monista nimityksistä, ja ohtonen on suomen kielen deminutiivi sanasta ohto. Deminutiivi on pienennysmuoto, nominin johdannainen, joka on merkitykseltään kyseisen nominin perusmuodon merkitystä pienempi. Sitä käytetään hellittelymuotona  (https://fi.wiktionary.org/wiki/deminutiivi) Esimerkiksi sana poikanen on deminutiivimuoto sanasta poika.

Lisäksi nimitys "pikku karhu" sopii juuri Kimmo Ohtoselle hänen omien kokemustensa kautta. 9-vuotias pikku Kimmo kohtasi yksinään metsässä karhun. Karhu ei kuitenkaan ollut pienelle pojalle uhka, vaan suojelija. Uhka oli kotona. Kohtaaminen karhun kanssa oli Ohtoselle niin voimakas ja suorastaan myyttinen kokemus, että voisin lukemani perusteella kuvitella, että karhu tunnisti Kimmon omaksi pennukseen tai ainakin adoptoi pojan, pikku karhun, omakseen. Poika antoi karhulle nimen John Goodman ja toivoi sen jälkeen jatkuvasti, että joskus vielä voisi kohdata tämän. Ohtosen vahva side ja rakkaus karhuihin näkyy myös kirjassa, joka on monella tapaa ihastuttava kirja. Kirjassa on monipuolista tietoa karhuista ja muista suurpedoista sekä linnuista, ja rinnalla kulkee myös Ohtosen oma elämäntarina.

Kirjan upeissa ja liikuttavissa kuvissa on karhuja ja muita eläimiä aidoissa elämäntilanteissaan. Kuvia on kuvattu eri vuorokauden aikoina, ja yö tuo kuviin oman mystisyytensä. Karhukuvissa on sekä pieniä nappisilmänalleja että upeita täysikasvuisia suurpetoja, uljaita kansalliseläimiä. Kirjassa on myös muita hienoja luontokuvia. Varsinkin kirjan viimeinen kuva kävi sydämeeni: valtava karhu katsoo suoraan kameraan älykkäillä silmillään. Ilme on lempeä ja hyväntahtoinen.

On mukavaa ajatella niitä satoja kuvauskojussa vietettyjä tunteja ja ennen kaikkea sitä hiljaisuutta, jossa kirja on syntynyt. Voisinpa itsekin elää niin itseni näköistä elämää! "Pikku karhu" tuli omiensa joukkoon. Upeiden eläimien kunnioittava kohtaaminen  ja luontorakkaus välittyy koko kirjasta.

Ohtonen kirjoittaa hyvin, innostuneesti ja kaunista kieltä. Hän uskaltaa laittaa itsensä likoon, niin televisio-ohjelmissa kuin kirjassakin. Hän uskaltaa paljastaa tunteensa ja olla täysin ja aidosti asiansa takana.  Karhu - voimaeläin -kirja on yhtä aikaa sekä mielenkiintoinen tietokirja että parhainta kaunokirjallisuutta. Se oli tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2016, eikä suotta. Tässä lainaus kirjan loppupuolelta, sivulta 166:

" ... Lähden kojusta ennen puoltayötä. Minun on palattava kaupunkiin aamuun mennessä. Päivätyö odottaa. Avaan kojun ulko-oven ja tunnen, miten läpäisemättömän tumma metsä ottaa minut omakseen. Miten pimeää onkaan pimeys, joka asuu metsässä. Kaikkialla ympärilläni näen valtavien kuusien terälaitaiset siluetit. Ne seisovat paikallaan hievahtamatta kuin noidutut jättiläiset. Kuusten latvojen yläpuolella miljoonat tähdet sykkivät koskemattomina timantteina mustalla taivaalla. Laitan rinkan selkään ja lähden otsalampun valokiilan johdattamana suuntaamaan parin kilometrin päässä olevalle autolleni.
    Hiljalleen huomaan, miten silmäni alkavat tottua pimeyteen. Sammutan otsalampun. Jostain kuuluu viirupöllön huhuilua. Metsäpolku tuo minut järven rannalle. Peilityyni vedenpinta on kuin silkkiä. Tänä yönä vesi ei ainoastaan kannattele taivaalla tuikkivien tähtien kuvajaisia. Revontulet piirtävät veteen vihreitä väreileviä juovia. Ne aaltoilevat vedenpinnalla kuin valtavat käärmeet. En mieti omaa katoavaisuuttani, vaan sitä kauneutta, jonka voimme elämämme aikana kokea. Miten onnekas on ihminen, joka voi jakaa luonnon kauneuden toisen kanssa."

Kiitos jakamisesta, Kimmo "Pikku karhu" Ohtonen! Kiitos kirjastasi.

                                                         
Karhu on ollut suomalais-ugrilaisille kansoille myyttinen eläin. Tuhansien vuosien ajan pohjoiset kansat ovat palvoneet karhua jumalolentona. Karhun oikeaa nimeä (Ohto) on vältetty lausumasta, koska karhu on ollut pyhä. Mikäli karhu on tapettu, on karhun henkeä pitänyt lepytellä monimutkaisin peijaismenoin. Ohtosen kirja keskittyy faktatason tietoon karhuista, mutta joistakin kuvista on hyvin tunnistettavissa myös tuo myyttinen jumalolento. Lisätietoa karhun monista nimistä ja karhunpeijaisista löytyy alla olevista linkeistä.

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/19700/karhukon.pdf?sequence=2

 

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/09/10/aristoteleen-kantapaa-otso-mesikammen-ja-nalle 

 

http://www.taivaannaula.org/2014/01/31/karhunpeijaiset/

Marko Hautala: Kuokkamummo - tyylipuhdasta modernia kauhua

Sanotaan, että joskus on hyvä astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. No, nyt olen astunut. Kauhukirjallisuus ei ole minun lajityyppini, mutta olen muutaman kerran tutustunut siihen. Modernin kauhun kirjoittajana Marko Hautalan nimi kannattaa painaa mieleen, ellei häntä vielä tunne. Olen esitellyt Hautalan toimittaman kokoelman Valkoiset varpaat aiemmassa postauksessani. Siinäkin Marko Hautalan oma teksti nousi mielestäni yli muiden.

Kuokkamummo edustaa modernia kauhukirjallisuutta tyylipuhtaasti. Kauhu ei ole hautausmaita, linnoja ja kummittelevia hahmoja. Se hiipii keskelle arkipäivää, tunkeutuu elämään yllättävästi eikä jätä ketään rauhaan.

Miljöönä on Suvikylä ennen ja nyt, Bondorffien autio huvila ja Patterinniemen kerrostalot. Nuoruudessa koetut kauhut eivät jätä rauhaan,  ja aikuisenakin paikka aiheuttaa monille ahdistunutta pelkoa. Kirjan aikakerrokset ulottuvat 1990-luvulta tähän päivään, teini-iästä aikuisuuteen.

Henkilöt vaihtelevat ajasta ja näkökulmasta toiseen. Kirja kertoo usean henkilön veret seisauttavista kauhukokemuksista. Yhdistävänä tekijänä on Suvikylä ja kuokkamummon tarina. Se aloittaa koko kirjan. Kannattaa jatkaa, vaikka alkutarina tuntuisi ylitsepääsemättömältä. "Jos kyse on vain leikistä tai kaupunkilegendasta, miksi ihmisiä katoaa jäljettömiin?" kysyy takakansiteksti. Keitä ovat "ne"? Kuka on uistinta heittelevä mies? Mitä on saaren alla?

Marko Hautalan kieli on sujuvaa, kuvailevaa ja kauhukuvissa niin kauhistuttavaa, että erityisherkälle kuvat jäävät elämään mieleen. Pelko on kuvattu todella hyvin, moniaistisesti. Siihen on helppo samaistua.

Tässä esimerkkinä pari kielellistä namupalaa muusta kuin kauhukuvastosta:

"Koko ihmiskunta ja osa sademetsien liskoista pysähtyi hetkeksi nauramaan."

"Muuten oli mahtavan hiljaista ja tuntui siltä kuin maailma olisi mennyt pois päältä ja he saisivat tehdä, mitä ikinä haluaisivat."

Nuoret haluavat jostakin syystä lukea kauhukirjallisuutta, mutta tämä ei ole nuorten lukijoiden kirja, vaan se on kehittyneiden lukijoiden kirja. Eri aikatasot, henkilöt ja kokemukset ymmärtää vasta, kun todellakin osaa lukea kirjallisuutta ja vaikkapa täyttää mielessään tekstin aukkoja.

Vähäisen tutustumismatkani jälkeen tuntuu kyllä siltä, että minulle, erityisen herkälle, sopii paremmin perinteinen kauhukirjallisuus, tyylikäs goottilainen kauhu, joka ei mene niin pahasti ihon alle. Esim. Bram Stockerin Draculan vieras -kokoelman kertomukset sekä Anne Helttusen toimittama Majatalo ja muita kauhutarinoita ovat tarpeeksi kesyjä, mutta myös jotenkin tyylikkäitä. Kauhu on minusta mukavampaa kohdata vähän kauempana kuin "omilla huudeilla" ja nykyajassa. Annan silti täydet pisteet Marko Hautalalle. Onko hän Suomen King?



.

 

 

Miika Nousiaisen Juurihoito ei sattunut, eikä koskettanut

 

 

Miika Nousiaisen Juurihoito on ollut paljon esillä lehdissä,  ja siitä on myös keskusteltu Facebookin kirjallisuusryhmässä. Sitä piti jonottaa pitkään kirjastosta. Kirjasta on tehty näytelmä, jota esitetään parhaillaan Kansallisteatterissa http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/juurihoito/  

Ilmassa oli siis paljon positiivisia odotuksia aloittaessani lukemisen. Jotenkin kaikki kirjan ympärillä ollut pöhinä ja itse kirjan anti eivät silti oikein kohdanneet.

Juurihoidossa kaksi toisilleen tuntematonta miestä kohtaa hammaslääkärin vastaanotolla. Toinen on hammaslääkäri ja toinen on potilas. Yhteistä heille on sama sukunimi. Pekka potilas ja Esko hammaslääkäri osoittautuvat veljeksiksi, saman isän lapsiksi, ja tunnusomaisesti heidän hampaistaan puuttuvat viitoset.

Veljekset päättävät lähteä etsimään isäänsä. Syntyy seikkailu, jossa maisemat, maat ja maanosat vaihtuvat, läppä lentää, ihmiset tutustuvat toisiinsa, ja heistä paljastuu hienoja puolia. Isää ei löydy, mutta sisarpuolia löytyy ympäri maapalloa: Ruotsista, Thaimaasta, Australiasta. Matkailu avartaa, varsinkin omituisen ja työlleen omistautuneen Eskon maailmaa.

 

Kirja on letkeästi kirjoitettu "Road movie", jossa on käytetty kivaa kirjoitustekniikkaa, mm. Eskon ja Pekan peiliajatuksissa. Kertojina ovat vuorotellen Esko ja Pekka. Heidän ajatuspuheessaan on kuultavissa myös Nousiaisen omaa kirjailijanääntä ja yhteiskuntakritiikkiä Suomesta, Ruotsista ja Thaimaasta, sekä Australiasta. Välillä se on turhan paasaavaa.

 

Juurihoito on kevyt ja "ihan kiva", kivuton. Ehkä lukijoita halutaan kuitenkin herätellä kepeästi vakavampiin ajatuksiin: "Kaikille on tilaa" ja "Lopulta me olemme kaikki samanlaisia."  

 

Kirja on hyvin markkinoitu. Kirjailijan hekottelut tv-ohjelmissa edistävät kirjailijan tunnettavuutta ja siten ehkä kirjan lainaamista ja myyntiäkin. https://fi.wikipedia.org/wiki/Miika_Nousiainen

Näin kai nykyisin on toimittava.

 

Mitä enemmän lukee, sitä enemmän kirjoilta vaatii ja sitä tarkemmaksi tulee esimerkiksi uskottavuutta haittaavien yksityiskohtien löytämisessä. Harmillisia pikku virheitä löytyy mm. veljesten bungalowi-nukkumisessa, Arvo-enon australiansuomessa sekä Suomen [!] puhumisessa, (isolla kirjoitettuna siis). Tuliko julkaisemisessa kiire vai oliko vain kustannustoimittaja huolimaton? Ihmetyttää myös, että kirnuvaaralaiset isän geenit ovat näkyvissä myös aboriginaalisisaruksessa: Täytyy olla todellakin vahvat geenit!

 

Miika Nousiaisen aiemmista kirjoista olen lukenut Vadelmavenepakolaisen ja nähnyt sen myös elokuvana. Pidin molemmista. Maaninkavaaraa ja Metsäjättiä en ole lukenut, mutta ehkä voin lukea ne joskus lomalla. Kepeitä kirjoja kepeisiin olosuhteisiin!