Anni Kytömäki: Kultarinta ja Hanna Weselius: Alma! - Kesken jääneet kirjat

Toisinaan työ ja muut maiset murheet haittaavat harrastusta. Voi tulla aika, ettei lukeminen suju, ettei voi keskittyä tai ... tulee vain valinneeksi itselleen vääriä kirjoja. Minulle vääriä valintoja olivat paljon mainetta niittäneet Anni Kytömäen Kultarinta ja Hanna Weseliuksen Alma!

Anni Kytömäki oli vuonna 2017 Finlandia-palkintoehdokas ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas, sai Kaarlen palkinnon* ,Tulenkantaja-palkinnon**, Blogistanian Finlandia -palkinnon ja Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Mainetta on siis tullut.

Minulla oli luettavana pokkaripainos, jossa oli 644 sivua tuskallisen pientä tekstiä, johon tavallisten  lukulasieni tehot eivät riittäneet. Miksi? Kustannussyistäkö teksti on pienennetty ja tehty kirjasta pehmeäkantinen versio? Tuskailen paitsi tekstin pienuuden, myös sen sekavuuden kanssa: Kuka on minäkertoja? Mikä on tapahtuma-aika? Mitkä tapahtumat-ajat ovat? Kuka ui saaresta saareen? Mikä ihmeen vauva? Luen luettuja rivejä uudelleen, vilkuilen kännykkää ja Facebookia,  käyn juomassa, viestittelen. Pelkään, että olen jo menettänyt kyvyn lukea yhtenäistä pitkää tekstiä. Monen viikon lukemisen jälkeen olen edelleen sivulla 45. (Tosin olen lukenut muuta välillä: mm. lastenkirjoja sekä hyvään uneen liittyviä meditaatiokirjoja). Tämän pitäisi olla hyvä kirja, mutta... luovutan. Ei ole oikea aika ja hetki tälle kirjalle. En sano, että se olisi huono, mutta minulle se ei toiminut.

Tässä on vastapainoksi pari positiivista lukukokemusta Kultarinnasta:
http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2014/06/anni-kytomaki-kultarinta.html

https://sabinanknalli.blogspot.fi/2015/01/anni-kytomaki-kultarinta.html


Hanna Weseliuksen Alma! voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016. Mainetta sekin siis niitti, ja siitä keskusteltiin aktiivisesti Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä. Hanna Weselius niputtaa kirjassaan yhteen Alma Mahlerin - miehensä varjoon jääneen säveltäjän - suomalaisen taiteilijan, juristin sekä Nigeriassa siepatut koulutytöt. Aika kaukaa haettua, sanoisin!

Kertoja on yhtä aikaa minäkertoja, ulkopuolinen kertoja, kaikkitietävä kertoja, ja itseriittoisesti läsnä oleva kertoja, joka komentaa henkilöitä, tönii ja raivoaa. Huutomerkilläkö kaikki naiskohtalot yhdistetään? - Kaikkien maiden Almat, yhtykää taisteluun miehistä ylivaltaa vastaan! Näinkö tämä on ymmärrettävä? Tämä raivokas feminismi ja kertojan aggressiivinen ote saivat minut hylkäämään kirjan ja jättämään sen kesken. En halua huutomerkkejä. En halua aggressiivisuutta. En halua niputuksia. En halua kummallisia kertojatyyppejä. En halua itsetehostusta. En halua pinnistellä ymmärtääkseni lukemani. Haluan selkeitä, hyvin kirjoitettuja tarinoita.

Se raivokkuus, joka minua Alma!:ssa häiritsi, voi toiselle olla nimenomaan kiinnostavaa, kuten esimerkiksi seuraavissa blogiteksteissä:

https://kaisareetta-t.blogspot.fi/2016/11/hanna-weselius-alma.html

http://kirjakaapinkummitus.blogspot.fi/2017/01/hanna-weselius-alma.html

------
Tässä vielä tietoa alussa mainituista kirjallisuuspalkinnoista:

*Kaarlen palkinto tai Kaarlen päivän palkinto on kustannusosakeyhtiö Gummeruksen vuodesta 1970 alkaen jakama kirjallisuuspalkinto omille kirjailijoilleen. Palkinto myönnetään vuosittain ansiokkaasta kirjallisesta teoksesta tai koko tuotannosta.(<sup>https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaarlen_palkinto)

**</sup>Tulenkantaja on Aamulehden ja tamperelaisen Tulenkantajien kirjakaupan vuonna 2012 perustama kirjallisuuspalkinto. Se myönnetään edellisenä vuonna ilmestyneelle suomalaiselle teokselle, jolla arvioidaan olevan mahdollisuuksia menestyä käännöksenä Euroopassa. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Tulenkantaja_(palkinto)

Rosa Liksom ja Klaus Haapaniemi: Neko

Törmäsin sattumalta aivan upeaan kirjaan: Rosa Liksomin ja Klaus Haapaniemen Nekoon. Teksti on Rosa Liksomin ja ihastuttavat kuvat ovat Klaus Haapaniemen, joka on kansainvälisesti mainetta saavuttanut muotoilija. "Haapaniemen rikas visuaalinen kieli on luonut uuden merkityksen  suomalaiselle muotoilulle, joka on tunnettu yksinkertaisesta funktionaalisuudestaan." (Kirjan takalieve). Hänet tunnetaan muun muassa suuren suosion saaneista Taika-astioista.

Neko on jännittävä samuraitarina, jossa pieni Okun kylä joutuu kamppailemaan toistuvia hyökkäyksiä vastaan. Läänitysherra Toranga joukkoineen on julma hallitsija, mutta kylää suojelee oikeamielinen samurai Neko. Pitkän taistelun päätteeksi Nekon miekka kuitenkin kuljetetaan läänitysherralle merkiksi samurain kuolemasta, ja siitä saakka kylä on vainon kohteena. Muutaman vuoden kuluttua kylään saapuu mystinen, yönmustaan kietoutunut hahmo, ja kyläläisissä herää uudelleen toivo oikeudenmukaisesta elämästä.

Liksomin teksti on upeaa. Se soljuu ja kutkuttaa. Se pursuaa mielikuvitusta ja sanavarastoa yltäkylläisesti ruokkivia sanoja, kuten  esimerkiksi eliittisamurait, mystikkomunkit, säröinen ruukku ja kurmitsa.

Haapaniemen kuvat ovat suorastaan hengästyttävän kauniita ja vangitsevia. Haapaniemen "ihaillut ja rakastetut kuvat ovat herättäneet  voimakkaita tunteita  ympäri maailmaa. Hänen mielikuvituksellinen tyylinsä ja fantasiamaailmansa ovat tulleet tutuiksi lukuisten luksusmerkkien ja muodin parissa" (Kirjan takalieve). Kirjassa esitellään pohjatietona useita samuraitarinoita ja -elokuvia.

Nekon parissa voi viettää yhteisiä lukutuokioita lasten tai lastenlasten kanssa. Kirja on jaettu lukuihin, joten tarinaa voidaan lukea osa kerrallaan. Kuvien tarkastelu sekä sanastosta ja tarinasta keskustelu palvelevat yhteisen kokemuksen kielentämistä. Kirja toimii erinomaisesti ääneenlukukirjana. Se sopii myös itse lukeville lapsille, luultavasti 8-9 -vuotiaista ylöspäin. Itse nautin kirjasta sekä kielen että visuaalisuuden kannalta. Näin joulun alla tämä kirja kannattaa pistää mieleen. Tonttujen supinoiden mukaan se voisi antaa elämyksiä sekä pojille että tytöille.

Lisätietoa Haapaniemestä ja hänen design-tuotteistaan löytyy seuraavista linkeistä, joista osa on kaupallisia, mutta antavat hyvän kuvan hänen töistään.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Klaus_Haapaniemi
https://www.klaush.com/
https://www.finnishdesignshop.fi/Klaus_Haapaniemi-d-34.html

 

Claes Andersson: Oton elämä - aikalaisromaani

Politiikan tai julkisen uran takana olevat ihmiset ovat kiinnostavia. Claes Andersson on kiinnostava

persoona: kirjailija, jazz-pianisti, lääkäri, psykiatri, kansanedustaja, kulttuuriministeri ja aikoinaan myös Vasemmistoliiton puheenjohtaja. Andersson on jäänyt mieleeni pohdiskelevana ja fiksuna ihmisenä, joka on puhunut avoimesti myös mielenterveysongelmista, päihde- ja peliriippuvuudesta ja masennuksesta. Hänen poliittista uraansa en ole niinkään seurannut.

Tartuin Anderssonin Oton elämä -teokseen jotenkin varovaisesti ajatellen: Katsotaanpa nyt tuokin. Kirja on kirjoitettu 2011, mutta kansikuva on mielestäni mielenkiintoisesti 70-lukulainen.

Kirjan minä on Otto, ikääntyvä kirjailija, jazz-pianisti ja entinen poliitikko. Otto lienee kirjailijan alter ego, niinpä:

"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili." 

On hienoa jättää itsensä läheisille sisintä myöten. Kirjaan kirjoitettuna ihminen voi vaikuttaa siihen, miten ja millaisena hänet muistetaan.

Kirjassa on läsnä musiikki ja laaja kulttuurinen sivistys, lukeneisuus. Siitä nauttii. On mukavaa lukea ajattelevan ihmisen ajatuksia elämästä ja kuolemasta tässä tyhjäpäiden luvatussa maassa. Kirja etenee hitaasti pohdinnasta toiseen. Esille nousee idealistin pettymys politiikkaan ja sivistyksen kaipaaminen niin politiikassa kuin sen ulkopuolellakin. Tietty melankolisuus hallitsee tekstiä, kuten käsittääkseni Anderssonin persoonaakin.

Hiljaiseloa Meilahdessa - Oton elämä 2 on myös lainattu, mutta tässä vaiheessa taidan kuitenkin alkaa vilkuilla kirjapinon muita kirjoja. Ensimmäisinä siellä näyttää olevan Anni Kytömäen Kultarinta ja Hanna Weseliuksen Alma!

Annikki Kariniemi: Erään avioliiton anatomia

Luin Rosa Liksomin Everstinnan (https://kirjakirjokansi.blogspot.fi/) ja sen myötä kiinnostuin kirjan kohdehenkilöstä, lappilaisesta kirjailijasta Annikki Kariniemestä ja hänen tuotannostaan. Mielestäni Rosa Liksomin ja Annikki Kariniemen, eli everstinnan, elämät kohtaavat ja liukuvat toistensa läpi. Fakta ja fiktio sekoittuvat mielenkiintoisella tavalla.

Annikki Kariniemen Erään avioliiton anatomia toimii ikään kuin Everstinnan jälkikirjoituksena. Kirjassa on autenttisilta vaikuttavia kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Vaikka nimiä ja sotilasarvoja on muutettu, kirja on ilmiselvästi omaelämäkerrallinen kuvaus rakkaudesta ja eräästä avioliitosta. Se on julkaistu1968. Kariniemen ja jääkärieversti Oiva Willamon avioliitto päättyi 1962.

Nainen vaikuttaa kiltiltä ja eloisalta, asioista innostuvalta, positiiviselta. Kauniiksikin hänet mainitaan. Sellainen Annikki Kariniemi on nuoruuden kuvissa. Hän rakastaa syvästi 30 vuotta itseään vanhempaa miestä ja haluaa ilahduttaa ja palvella häntä. Juhlien järjestäminen on hänen bravuurinsa. Päiväkirjamerkinnöissä on kuvauksia juhlien ruuista ja juomista, vieraista ja illan kulusta. Hän on "huolehtiva kotihiiri, joka ei koskaan tee mitään pahaa. Ei koskaan sano EI." Nainen nauttii kodista, kauneudesta ja hyvistä hetkistä - hyvistä hetkistä, ennen kuin paha taas koittaa.

Mies ei ole terve. Hän on useammassa sodassa sotinut, alkoholisoitunut sotilas. Nainen saa kokea arvaamatonta ja julmaa väkivaltaa sen kaikissa muodoissaan. Syy lyömiseen, pieksämiseen tai kuristamiseen on mitätön - ja mikä pahinta - syytä ei aina edes ole. Myös perheen koira joutuu kärsimään silmittömästä väkivallasta. Väkivalta aiheuttaa naiselle keskenmenon, eikä uutta lasta ole sen jälkeen mahdollista enää saada. Miehelle seksi ei liity rakkauteen. Seksi on hänelle valtaa ja kieroutunutta ajatusmaailmaa, myös pedofiliaa.

Nainen pitää avioliittoa naiivilla tavalla pyhänä ja alistuu. Pelkää, muuttaa käytöstään, yrittää ennakoida ja miellyttää, ja ennen kaikkea salaa kaiken. Asioista ei ole tapana puhua. Likapyykki on tapana pestä kotona. Häntä on toki varoitettu. Miehen kaksi edellistä vaimoa ovat kuolleet. Toinen sokeutui aivoverenvuodon seurauksena ja toinen kuoli hämärissä olosuhteissa, mutta nainen uskoo osaavansa rakastaa paremmin kuin edelliset vaimot. Vasta vuosikymmenten väkivallan jälkeen hän yrittää puhua asiasta, mutta "lääkärit, papit, ystävät, omaiset - mitä heistä? Kukaan heistä ei voi auttaa minua tästä ahdistuksesta."

Karmealta kuulostaa myös keskustelu papin kanssa:
- Lyökö hän sinua?
- Älä kysy! Lyö, on lyönyt kymmeniä kertoja ja aina päähän, päähän niin että minä en tiedä mitä teen.
- Sitten en osaa sanoa mitään - sinun täytyy vain rukoilla, ettei se tapahtuisi niin usein."

Masennuksen myötä naisen usko Jumalaan vahvistuu, ja kirjassa on paikoitellen syvää uskonnollista pohdiskelua. Erään avioliiton anatomia on terapiakirja. Se varmaan piti kirjoittaa. Samalla se valottaa Annikki Kariniemen elämää ja persoonaa. Myös hänen ainaiset mustat lasinsa saavat selityksen. Loppupuolella on myös turhaa höttöä, ja kirjan loppu on outo.

Keskeinen kysymys on: Miksi? Miksi vaimo jää, vaikka pelko ja kipu ovat jatkuvasti läsnä? Miksi vaimo alistuu? Miksi kukaan ei kehota lähtemään? Miksi vaimot yhä edelleen jäävät, vaikka nykyään kehotetaankin lähtemään. Yhteiskunnan rakentamia turvaverkkojakin on. Mikä pitää kiinni sadistisessa suhteessa? Häpeä? Uskonto? Väärä syyllisyys vai psykopaatin hurmaavuus?

Lisätietoa Annikki Kariniemestä ja Oiva Willamosta saa seuraavista linkeistä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Annikki_Kariniemi

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oiva_Willamo

 

 

Rosa Liksom: Everstinna

Aloin lukea Rosa Liksomin Everstinnaa mielenkiintoon virittäytyneenä: Kirjailijasta on positiivinen käsitys kirjoittajana ja haastattelujen perusteella. Hän on kotoisin samoilta seuduilta kuin minäkin, murre on tuttua, elävää ja ilmaisuvoimaista, ja tapahtumapaikat ovat tuttuja, vaikkakin fiktioon piilotettuja. Myös kohdehenkilö,  kirjailija Annikki Kariniemi  (myöhemmin Kariniemi-Willamo-Heikanmaa),  on jo lapsuudesta tuttu nimi ja erikoinen persoona, josta puhuttiin, hieman naureskellen tosin. Lisäksi Aavasaksan vaaran päällä oleva kirjailijan patsas on tuttu, mutta henkilökohtaisesti en ole häntä koskaan nähnyt.

 

Kirjaa alkoi lukea Kariniemen elämäkertana, mutta haastattelussa Liksom korosti sen olevan fiktiota. Fiktio tulee esille myös miljöössä, jossa on tuttuja koordinaatteja ja paikkojen nimiä, kuten Ylitornio, Ruotsin raja, Miekojärvi, Iso-Vietonen ja Raanujärvi, mutta häivytys toimii. Vietosen koulua ei tietääkseni ole koskaan ollut, eikä myöskään Kalmalompoloa, vaikkakin joku sen tapainen paikka voikin olla olemassa. Everstinnan persoonassa on varmaan paljon Annikki Kariniemeä, mutta myös luultavasti kirjailijaa itseään ja ehkä myös muiden henkilöiden piirteitä, niin kuin hyvässä kirjallisuudessa voi olla. Luultavasti Everstinnassa Liksomin ja Kariniemen elämät ja persoonat risteävät ja kulkevat toistensa läpi. Ehkäpä IKL:n kannattajan ja vasemmistolaisen nuoren naisen ystävällinen juttutuokio onkin symbolisesti kirjailijan ja hänen romaanihenkilönsä kohtaaminen. Kohdataan, jutellaan hetki, mutta mennään kuitenkin eri suuntiin.

 

Everstinna on kertomus Everstinnan henkilökohtaisesta elämästä, rohkeasta elämänasenteesta, epäsovinnaisista rakkauksista, ja avioliitosta sadistisen eversti Willamon kanssa. Se on myös kertomus sota-ajasta, natsisismista, tämän päivän vihapuheesta ja me-muut -asettelusta. Everstinnaa lukiessa korostuu sodanaikainen saksalaisten sotilaiden ihailu ja natsismi. Historia tulee lähelle, suorastaan iholle. Suomi on ollut natsimaa, ja valokuvat natsilipuista esim. Oulun kaupungintalon lipputangoissa ovat totisinta totta. Historia toistaa itseään. Nykytilanne on monessa maassa jo huolestuttava. Pakolaisiin ja muslimeihin suhtaudutaan negatiivisesti, kuten juutalaisiin toisen maailmansodan alla ja aikana. Uhkaa ja pelkoa sekä leiritysmentaliteettia on pelottavan paljon. Liksom on terävä nykyajan kuvaaja, vaikkakin historian ja fiktion kautta.

 

Rosa Liksomin kertojanääni on aito. Hän on tehnyt valtavan taustatyön esim. Lapin vankileireihin perehtymisessä, saksalaisten sotilaiden toimista Suomessa sekä kohdehenkilön elämästä.  Everstinna kuvataan vahvana oman tien kulkijana, joka uskaltaa elää omannäköistään elämää. Hän on "naarasuroshirvi", uljas ja itsenäinen oman tiensä kulkija.

 

Kirja on todella vaikuttava. Kouluarvosanana antaisin kirjalle 10-. Miinus tulee siitä, että muutahmaan sanhaan mie olisin pannu h:n, mutta niitä ei tekstissä ollu, vaikka muuten murre oli kyllä aitoa ja loistavasti kirjoitettua. Koska peräpohjolan murre voi olla lukijoille outoa, on hyvä, että kirjassa on sanasto sekä murresanoista että vierasperäisistä, murteellisista henkilönnimistä.

 

Kirjan lukemisen jälkeen minulle heräsi halu tutustua Kariniemen tuotantoon ja elämään. Kirjastossa on varattuna Erään avioliiton anatomia, eli ilmeisen rehellinen kuvaus Kariniemen perhehelvetistä. Willamo näyttäytyy ikävänä persoonana, vastustamattomana, mutta julmana psykopaattina ja myös pedofiilinä. Lisäksi Kariniemen muu tuotanto, varsinkin eräkirjallisuus kiinnostaa. Liksom teki tuotannosta melko selvän analyysin "minän puheena." 

Ensimmäisten joukossa kirjastosta tulivat jo seuraavat elämäkerralliset teokset:

• Jäiset laakerit - artikkeleita pohjoisista naiskirjailijoista (Toim. Sinikka Tuohimaa, Nina Työlahti ja Ilmari Leppihalme). Sisältää artikkelin myös Rosa Liksomista.
• Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria (Toim. Sinikka Carlsson, Liisi Huhtala, Sanna Karkulehto, Ilmari Leppihalme ja Jaana Märsynaho). Sisältää tietoa myös Rosa Liksomista.
• Marja L. Tuominen: Mie elän tätä Lappia - Kirjailija Annikki Kariniemen luontosuhde

Viivähdän näissä tunnelmissa vielä hetken.

Kiitos, Rosa Liksom, hienosta kirjasta!

Kristin Neff: Itsemyötätunto - Luovu itsesi soimaamisesta ja löydä itsevarmuutesi

Sain suosituksen Neffin Itsemyötätunto-kirjasta. Sen alaotsikko on Luovu itsesi soimaamisesta ja löydä itsevarmuutesi. Kirja on itsehoitokirja myötätuntoisesta suhtautumisesta itseensä, anteeksiantamisesta, omista rajoista, tietoisesta läsnäolosta ja hyvinvoinnista.

Takakansitekstin mukaan Kristin Neff on Texasin yliopiston professori ja maailman johtavia myötätuntotutkijoita. Kirjassaan hän neuvoo, miten voimme luopua liiallisesta itsekritiikistä ja opetella kohtelemaan itseämme ystävällisesti ja parantaa kokonaisvaltaisesti hyvinvointiamme kilpailuhenkisessä nykymaailmassa.

Kirjan lukeminen edistyi hitaasti, kun lähes joka sivulta löysi itsensä, ajatuksensa, reagointitapansa ja toimintamallinsa, jos ei juuri nykyisen minän, niin ainakin aiemman. Kirjaa lukiessa huomasi, että joissakin asioissa itsensä suhteen on jo pitkällä, joissakin on vielä kehittymisen varaa.

Itsemyötätunto-kirjassa on monia omaan elämään ohjeiksi soveltuvia kohtia, joita halusi kirjata muistiin. Lisäksi siinä on monia harjoituksia. Muutama meditaatiomantrakin herätti kiinnostusta.  Mielenkiintoista olivat myös Neffin esittelemät ajatukset valikoimattoman kehumisen seurauksista ja amerikkalaisesta narsismiedpidemiasta, esim. kouluissa, joissa opiskelijat kuvittelevat olevansa maailman parhaita, vaikka muualta tulleet opiskelijat päihittävät heidät mennen tullen.

Neff ei kehota itserakkauteen, josta voi olla monenlaisia huonoja seurauksia, mm. narsismia ja hyökkäävyyttä. Hän ei kehota myöskään itsesääliin vaikeiden asioiden kohdatessa, sillä se ei vie eteenpäin. Kristin Neff  kehottaa nimenomaan itsemyötätuntoon, puhumaan itselleen kuin hyvälle ystävälle ja siten selviämään negatiivisista asioista ja elämän vastoinkäymisistä positiivisella tavalla.

Kirjassa oli paljon asioita, jotka saivat mietiskelemään omaa elämäänsä. Kaikista eniten minuun kolahti kuitenkin termi "riippuvainen itsetunto", jossa itsetunto riippuu onnistumisesta tai epäonnistumisesta, hyväksynnästä tai paheksunnasta. Kuinka monta vuotta (ja vuosikymmentä) tällainen on muokannut persoonaani miellyttämään ja kiltiksi, vähättelemään itseä tulkintojen perusteella! Loppuelämän voinkin nyt keskittyä päästämään tästä irti itsemyötätunnon avulla, syyttämättä ja hyväksyen; irrottamaan itseni erilliseksi siitä, mitä toiset tekevät tai sanovat, vapaaksi tulkinnoista,  ja tarpeen vaatiessa mittaamaan murhetta koko ihmiskunnan mittakaavassa. Pienet murheet ja itsesäälinaiheet saavat tällöin aivan erilaiset mittasuhteet.

Kristin Neffin Itsemyötätunto oli kyllä vaikuttava lukukokemus, ainakin tällaiselle märehtijätyypille. Tietynlainen amerikkalaisuus siinä kuitenkin häiritsi. Luin heti perään myös samaa aihetta käsittelevän Ronnie Grandellin Itsemyötätunto-kirjan. Se on ensimmäinen kotimainen aihetta käsittelevä kirja. Grandell on myötätuntokeskeiseen psykoterapiaan erikoistunut työterveyspsykologi ja johtajuuscoach. (Miksiköhän sana "valmentaja" ei sopinut titteliin?)

Grandellin kirja on riisutumpi versio aiheesta. Siinä on myös harjoituksia ja tapausesimerkkejä, joihin on helppo samaistua.  Joka luvun jälkeen on yhteenveto. Keskeinen sanoma siinä on, että jatkuvan autopilotin voi vaihtaa tietoiseen läsnäoloon. Ristiriita- tai stressitilanteissa ei esim. tarvitse toimia, niin kuin on aina toiminut, vaan voi pysähtyä ja toimia tietoisella tavalla toisin. Lukemisjärjestystä voisin suositella toisinpäin, sillä Grandellin Itsemyötätunto perehdyttää aiheeseen selkeästi ja hyvin.

Jyri Paretskoi: Nimetön

Jyri Paretskoi tunnetaan nuortenkirjasarjastaan Shell's Angels, joka on innostanut teinipojatkin lukemaan. Paretskoi on kantanut mediassa näkyvästi huolta juuri poikien heikosta lukutaidosta ja lukutaidottomuudesta.

Nimetön on hänen ensimmäinen aikuisille kirjotettu romaaninsa.

Lukemisvireeni oli positiivinen, mutta hieman epäilevä. Epäilys kuljetti varsinkin tarinan alkupuolella. Odotin, milloin trilleri oikein alkaa ja pelkäsin, että kirjailija paljastaa korttinsa liian aikaisin.

Yhtäkkiä yllätyksiä alkaa kuitenkin tulla: Vuosi sitten kadonnut Marko löytyy, ja kirjan puolivälissä ollaankin jo psykopaatin pään sisällä ja tutustutaan jakautuneeseen persoonallisuuteen, jonka peilikuva on aivan toinen kuin peiliin katsojan sisäinen olotila. Tapahtumat etenevät ja hurjistuvat melkoisella vauhdilla.

 

Tarina sinänsä on kekseliäs, ja lukijalle käy lopulta selväksi, miksi kirja oli kirjoitettava. Oksasaksien napsahtavasta äänestä tuli aika ikävä korvamato. Herne-maissi-paprika -pakasteita katson nyt myös hieman eri silmällä, kuin ennen kirjan lukemista. Aineksia kirjassa siis on, mutta kaikin puolin se ei ole mielestäni uskottava. Dialogi on melkoisen kirjallista verrattuna vaikkapa äsken lukemaani Anna-Leena Härkösen aitoon kieleen.  Lisäksi persoonien rakentamisessa on mielestäni kehitettävää. Varsinkaan Tuomaksen poliisipersoona ei ole aivan uskottava, vaan jotenkin valju. Psykopaatin motiivi on myös turhan yksioikoinen.

 

Kirjan loppuratkaisusta en pitänyt, enkä myöskään siitä, että pikku Rolle, valkoinen villakoira, sekoitetaan niin julmasti ja ällöttävästi tapahtumiin. 

Kannattaa tähän kuitenkin tutustua!

 

 

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Valomerkin takakansitekstissä sanotaan: "Anna-Leena Härkönen on tummasävyisen huumorin ja jäljittelemättömän dialogin mestari."
- Kyllä, näin todellakin on! Pitkästä aikaa oli taas mukava lukea Härkösen hersyvää, pitelemätöntä ja suorasukaista tekstiä. Huumorin varjolla hän voi kuitenkin käsitellä myös vaikeita asioita: työhön väsymistä, masennusta, mielenterveysongelmaisten heitteillejättöä ja eutanasiaa.

Minäkertojana on Anita, 50-vuotias kirjailija, joka kärsii luomisen tuskasta ja kirjoittamisen pakosta, kirjoittamisen pelottavuudesta ja elämään väsymisestä. Anitassa ja Anna-Leena Härkösessä on ehkä paljon samaa. Näin ainakin voi kuvitella lehtihaastattelujen perusteella.

Kirja avaa mukavasti sitä, miten kirjailija työskentelee ja mistä hän saa ideoita, aiheita ja repliikkejä. Millainen on luova prosessi, jonka seurauksena kirja syntyy? Millaisia paineita kustantajien suunnasta voi tulla ja millaista on koko ajan kilpailla lukijoiden suosiosta, medianäkyvyydestä ja apurahoista. Millaista on koko ajan markkinoida itseään, vaikka haluaisi vain tehdä työtään?

Anitan monipuolisen kirjailijan työn mahdollistaa rakastava ja läsnä oleva mies, joka antaa vapautta ja tukea tarvittaessa. Aviomies sai kyllä kaikki sympatiapisteeni.

Anitan pohdiskelut avustetusta itsemurhasta ja eutanasiasta käyvät tarpeettomiksi, kun hän itse on vähällä hukkua ja kun hän kohtaa itsemurhaa oikeasti hautovan Ennan. Onneksi Ennalla oli Anita ja Risto, jotka todella välittivät ja veivät hänet sairaalaan, vaikkakin vain saamaan reseptilääkkeitä.

Valomerkki oli kirjaston varauslistalla aika pitkään, ennen kuin sain sen luettavaksi, mutta sitä kannatti odottaa.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Aluksi luulin, että Selja Ahavan kirjassa Taivaalta tippuvat asiat, olisi neljä erillistä tarinaa, mutta ne liittyvätkin taitavalla tavalla yhteen. Onkin yksi tarina, ja sen neljä eri puolta. Seinään haudattu tyttö -tarinan kertojana on 6-vuotias viisas Saara, pikkutyttö, joka tarkkailee isän ja tädin elämää äidin äkillisen kuoleman jälkeen. Se on hänen surutarinansa ja kertomus äidin ikävästä.

Hamish MacKayn viisi salamaa -tarina liittyy tytön tätiin, jolle on tapahtunut yllättäviä asioita kaksi kertaa, aivan kuten Hamish MacKaylle, jopa viisi kertaa. Syntyy kirjeenvaihto, jossa tädin ja skotti Hamish MacKayn kirjeenvaihto syvenee ystävyydeksi, kunnes kirjeenvaihto yllättäin muuttuu yksipuoliseksi.

Merenneito loiskii on kuvausta uuden elämän alusta, isän uudesta naisystävästä ja tulevasta pikkusisaruksesta. Palataan talolle. Isäkin voi jo hyvin.

Sen pituinen se -tarinassa suru saa päätöksensä. Äidin muisto hälvenee. "Tuttu äiti vähenee, kummitus ohenee ja sen paino päälläni kevenee." Paneelista kasvaa läpi omenapuu, uuden toivon symboli. "Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa ja ihminen unohtaa."

Taivaalta tippuvat asiat on hieno tarina, jolle annan vahvan suosituksen. Eksyneen muistikirjan jälkeen kertojanääni on löytynyt. Kirjassa ei ole keskeneräisyyden tuntua, vaan tarina on ehyt ja kauniisti kerrottu. Olen nyt lukenut kaikki Ahavan kolme kirjaa, ja Taivaalta tippuvat asiat on mielestäni niistä paras ja ehyin.

Muihin Selja Ahava -bloggauksiini voi kurkistaa linkistä

https://kirjakirjokansi.blogspot.fi/search/label/Selja%20Ahava

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Mantereet irtosivat, kun mies ilmoitti vaimolleen, että on aina halunnut olla  nainen. "On lauseita, jotka jakavat ajan kahtia. Yhdellä tällaisella nainen menettää miehensä... Ennen kuin mieheni katoaa on brutaalin rehellinen tutkielma todellisuuden odottamattomasta luonteesta ja kipeästä luopumisesta." (Lainaus takakansitekstistä)

Miehen muutos alkaa: kasvovoide, meikkaaminen, hame, saappaat, käsilaukut, takki, hormonihoidot, uusi nimi... Kaikki muuttuu; vain kädet ja jalkaterät rumine varpaineen ovat edelleen tunnistettavasti miehen. Jossain vaiheessa on kaksi naista menossa vierailulle samanlaisissa saappaissa ja takeissa. Naisesta se tuntuu nololta, ja hän piilottaa saappaansa ja takkinsa naulakon perälle.

Nainen pysyy miehensä rinnalla yllättävän pitkään. Hän on tukena virastoissa, psykologin vastaanotolla, sukulaisille ja ystäville tiedottamisessa. - Päältä tyynenä, sisältä sirpaleina. Lopulta kuitenkin tulee ero. Nainen ei pysty sukupuolen ylittävään rakkauteen, vaikka mies vakuuttelee olevansa se sama ihminen kuin ennenkin, ja ihmettelee: "Miksi olet niin kylmä?" Kenestä erotaan, kun uudessa hakemuksessa oleva sosiaaliturvatunnus ei enää vastaa avioeron ensimmäistä hakemusta? Erotaanko nyt naisesta, jonka kanssa ei ole naimisissa oltukaan. Mitä jää jäljelle miehestä, joka katoaa?

Selja Ahava kuvaa taitavasti kokonaisen tunteiden kirjon, kun rakas mies muuttuu vähitellen oudoksi naiseksi. Tunteet kiinnittyvät lukijaan. Ne voi elää ja kokea väkevästi. Hämmennys, epäusko, syyllisyys, shokki, fyysinen ja psyykkinen ikävä, suru, kuolema ilman ruumista... Nainen hautaa miehensä paidat pihalle. Hän tarvitsee jotain konkreettista, jotta voi alkaa toipua. Haudan päällä kasvavat perunat ovat konkreettinen osoitus siitä, että on aika mennä eteenpäin. Surusta pääsee yli. Elämä jatkuu. Lopulta nainen ei enää tunnista entistä miestään, vaan kävelee ohi ja kääntyy vasta, kun kuulee nimensä mainittavan.

Kristoffer Kolumbus luuli kuolemaansa asti löytäneensä meritien Intiaan, eikä mitenkään ymmärtänyt erehtyneensä. Kolumbus-osiot kirjassa kuvannevat sitä epäuskon ja hämmennyksen tilaa, joka naisellakin on. Miten kukaan voi olla niin väärässä?! Mikä on ollut totta ja mikä ei?! Kolumbus-osiot etäännyttävät, mutta myös puuduttavat. Jossain vaiheessa Kolumbusta on vähän liikaa. Tarina olisi kyllä kantanut ilman vieraannuttamistakin.

Kielellisenä tehokeinona Ahava käyttää tässä kirjassa sanaluetteloita, joilla henkilö voi ankkuroida itsensä nykyhetkeen ja todellisuuteen. Samaa hän käytti myös Eksyneen muistikirjassa. Tehokeino toimii hyvin kummassakin kirjassa.

Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa on ajankohtainen ja ihmisten ajatuksia jakava. Minut se pisti miettimään elämää ja ihmisten henkilökohtaisia ratkaisuja eettiseltäkin kannalta. Miksi ihminen haluaa päättää kaikesta? Onko se oikein? Mitä miehestä jää, kun hän katoaa ja muuttuu naiseksi?  Loppujen lopuksi: Mitä meistä kenestäkään jää?

Eksyneen muistikirja - bloggaus on luettavissa täältä: https://kirjakirjokansi.blogspot.fi/search/label/Selja%20Ahava

*********

Lisäys 19.10.2019: Viime aikoina on tullut esille myös toisen osapuolen näkökulma erilaisissa lehtihaastatteluissa. Minä luin Zoe Fosterin (Selja Ahavan ex-mies) haastattelun Me naiset -lehdestä.
Kun on lukenut sekä Ahavan kirjan että Fosterin haastattelun, ei voi kuin todeta, että kyllä elämä on ihmeellistä.
Tanja Hakamo: "Olen maksanut onnestani kovan hinnan". Me naiset 39/18 (27.9.2018)

Terho Miettinen ja Raija Pelli: Harhaanjohtajat vahvassa uskossa

Terho Miettisen ja Raija Pellin kirjoittama kirja Harhaanjohtajat vahvassa uskossa on kiihkottomasti kirjoitettu kirja uskon kiihkoilijoista, narsisteista ja manipuloivista harhaanjohtajista sekä myös harhaanjohdetuista. Kirja ei pilkkaa uskontoa. Se vain nostaa esille epäterveitä ilmiöitä, joita voi olla erilaisissa uskonnollisissa tai henkisissä liikkeissä ja myös ravinto- ja terveysalalla.

Ihmismieli on ihmeellinen. Toiset käyttävät hyväkseen ja toiset antautuvat hyväksikäytettäviksi. Mikä saa ihmisen niin kritiikittömään antautumisen tilaan, että lahjoittaa huijarille rahansa ja yksilöllisyytensä? Turvan, rakkauden  ja hyväksytyksi tulemisen haluko?

Kirjoittajista Raija Pelli on toimittaja, joka sanoo olevansa tavallinen kristitty ja evankelis-luterilaisen kirkon jäsen. Terho Miettinen on irrottautunut ahtaaksi kokemistaan hengellisistä ympyröistä.

Kirjassa esitellään mm. kartanolaisuutta, åkerblomilaisuutta ja korpelalaisuutta. Myös viime vuosien julkisessa keskustelussa olleita tuttuja nimiä ja niihin liittyviä toimintoja esitellään: Markku Koivisto ja Nokia Missio, Pirkko Jalovaara ja Rukousystävät sekä nuoren Partik Tiaisen perustama uuskarismaattinen liike, josta hän itse on sittemmin eronnut.

Tieteellinen ajattelu ja maailmankuva ei - ihme kyllä- vielä 2000-luvullakaan ole saavuttanut kaikkia. Tuntuu todella erikoiselta, jopa shamanistiselta, että vielä nykyaikana on esiintynyt kuolleen ihmisen herättely-yritystä, vaikka vainajalle oli jo tehty lääketieteellinen ruumiinavaus. Juuri tämä sessio toimi Terho Miettiselle silmien avaajana.

Ihmetellä täytyy myös, että amerikkalainen Diana Cooper (ja hänen suomalainen masteropettajansa Ulla Niskanen) tarjoaa maksullisia kursseja, joilla voi opiskella yksisarvisohjaajaksi. "Yksisarviset ovat ihmeellisiä, taianomaisia ylösnousseita hevosia, joilla on kultainen sarvi, joka säteilee korkeavärähteistä energiaa, joka auttaa nostamaan omia energioitamme ja tuo parannusta, viisautta ja tietoa sielun tasolla. Yksisarviset ovat voimakkaasti yhteydessä luontoon ja ihmeellisen planeettamme luonnonihmeisiin. Maa on parhaillaan käymässä läpi massiivisia muutoksia nostaessaan energioitaan nopeasti. Ihmisten energia on yhteydessä maan energiaan, ja yksisarviset ovat tulleet joukoittain avuksemme nostamaan värähtelytasoamme ja sitä kautta lopulta auttamaan planeettaa ja kaikkea sen päällä." (s. 137)

Kirjan lähdeluettelo on melkoisen kattava. Tekijät ovat kyllä asiaansa perehtyneet, joten kirja on mielenkiintoista luettavaa. Koska kirja on pääosin neutraalia asiatekstiä, jotkut henkilökohtaiset mielipiteet ja kommentit nousevat häiritsevästi esille. Paikoitellen kirja ehkä myös eksyy harhapoluille. 

Harhaanjohtajat vahvassa uskossa terävöittää kyllä lukijan kriittistä ajattelua. Maailmalla on johtajia, jotka puhuvat vaihtoehtoisesta totuudesta ja äänestäjiä, jotka uskovat siihen. Jos yksisarviset pelastavat maailman, on edelleenkin kai myös niitä, jotka uskovat Maapallon olevankin Maalitteä.

Max Seeck: Mefiston kosketus

Max Seeckin Mefiston kosketus on itsenäinen jatko-osa vuosi sitten ilmestyneelle Hammurabin enkeleille. Minulla lukeminen takkusi aluksi, kun energiaa meni Hammurabin enkeleiden tapahtumien muisteluun. Yritin kaivella muististani tarttumapintaa varsinkin miljöölle ja harmittelin, että tein kirjasta niin ympäripyöreän blogimerkinnän. Muistin kuitenkin trillerin jännittävyyden, ja paikoitellen myös julmuuden. (Ks. https://kirjakirjokansi.blogspot.fi/search/label/Max%20Seeck)
Jotta energiaa ei mene ensimmäisen osan muisteluun, olisi ehkä hyvä lukea molemmat Seeckin trillerit peräkkäin.

Taaskin Seeck on kirjoittanut tarinan lukijaystävällisesti lyhyisiin ja otsikoituihin lukuihin. Annika Lehto ja Daniel Kuisma kohtaavat taas yhteisen tehtävän äärellä. Tarinan kehittelyssä meni aika pitkään, ennen kuin hyytävä jännitys oikein pääsi päälle. Mefiston kosketuksessa Kroatian raa'at tapahtumat ovat nyt vain taustalla. Kroatiaan viittaa vain jättimäinen ja sympaattinen rikospoliisi Buvina, joka tekee yhteistyötä Ruotsin turvallisuuspoliisin kanssa. Tällä kertaa liikutaan Ruotsin lisäksi Suomessa ja Norjassa. Yhdistävänä tekijänä kirjoissa on suomalainen psykopaatti Jare Westerlund.

Lukiessani luen aina sekä tarinaa että kieltä. Minulle kirjan kielellä on suuri merkitys. En tiedä, tuliko kirjoittajalla kiire, vai onko kustannustoimittajien ammattikunta jo kuollut sukupuuttoon, mutta kielen tasolla nousi  esille monta ihmetyttävää ilmausta ja sananvalintaa. Tässä on niistä muutama:

..." riisui turvavyönsä"  (..avasi turvavyönsä)

"kytki päälle pysäköintivaihteen" (Peruutti? Kytki pysäköintiavustimen? Pisti pakin päälle?)

"busineksillaan" (bisneksillään),

"elämänkerran" (elämäkerran),

"ennalta maksettu sim-kortti" (prepaid)

" ..tämähän on Norjaksi!" (norjaksi)

 "..karjaisi tuskasta kun koko kehon paino levisi kyynärpäiden kautta hartioihin ja epäkkeisiin." 

(Minä en tunne ollenkaan epäke-sanaa, mutta googlettelin sen verran, että osuin kehonrakennukseen liittyvään nettikeskusteluun, jossa sanottiin: "Hauis,olkapää,ojentajat,selkä,epäkkeet ja rinta riittää että ne käydään viikottain läpi kerran" http://keskustelu.suomi24.fi/t/9694646/3x-vkossa-pohkeetkasivarret-ja-vatsalihakset . Tuon perusteella epäkkeiden merkitys ei kyllä selvinnyt vieläkään. Asiaa täytynee kysyä fysioterapeutilta.)

Hammurabin enkelit sai hienoa palautetta useissa arvosteluissa. Mm. Suomen dekkariseuran palkintoraati kehui Hammurabin enkeleitä poikkeuksellisen hiotuksi esikoisromaaniksi, jossa jännitys kasvaa tasaisesti, juoni on taiten rakennettu, ja yllätyksiä riittää aivan viimeisille sivuille asti. Hoputtiko kustantaja julkaisemaan kakkososan? Jotenkin tuntuu, että se oli vielä kypsyttelyvaiheessa, mutta oliko nyt kustantajan painostuksen vuoksi taottava, kun rauta on kuuma.

Alkuosa kirjassa on hämmentävän seesteistä, ja vasta sivulla 276 tapahtuu nopea käänne, joka johdattaa hurjaan loppukiitoon. Mikäli tämä on vahinko, olisi kirjalle pitänyt antaa kypsymisaikaa, mutta mikäli tämä on tietoinen ratkaisu, se voi kuvata Jare Westerlundin lymyilyä idyllisissä olosuhteissa. Näin psykopaatin arvaamattomuudelle tulisi lisäarvoa kerronnankin kautta. Oli kyllä hyytävää seurata narsistisen psykopaatin sielunelämää ja muiden ihmisten ohjailua omiin tarkoituksiinsa sopiviksi. Asiantuntijana taustalla on toiminut THL:n tutkimusprofessori ja Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma, joka kyllä tuntee psykopaattien toimintatavat.

Psykopaatin ajatuksenjuoksua seuratessa ei ole ihme, että kirjan nimi on juurikin Mefiston (paholaisen) kosketus. Mefistoon viittaa ehkä myös se, että Daniel Kuisma kävi tajuntansa rajamailla keskustelun Jare Westerlundin kanssa, vaikka pelastushenkilökunnan tullessa paikalle vain Kuisma ja siepattu lapsi löytyivät autosta. Westerlundia ei näkynyt, mutta hän oli selvästi puhunut ja näyttäytynyt.

Kirjan lopussa Annika Lehto koputtaa oveen ja on juuri astumassa vaaratilanteeseen. Jatkoa on siis todennäköisesti odotettavissa. Odotankin sitä. Paha ei ehkä kuole koskaan, ja psykopaatit ovat oma vaarallinen ihmislajinsa, mutta onneksi kirjallisuuden parissa niiden kohtaaminen voi sujua turvallisesti, kotioloissa.

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja

On erilaisia, melkoisen haastavia, aikakerroksia:
Anna - Antti: mökkiaika,
sitten Anna - Thomas: Lontoon aika
ja sitten Anna - Lauri ja Eeva sekä Jumala: hoitolaitoksen osastoaika.

Selja Ahavan Eksyneen muistikirjan takakannessa kerrotaan, että "Anna elää monessa ajassa samanaikaisesti. Hänen muistinsa on irronnut kiinnikkeistään. Aika on hajonnut hänen käsiinsä, ja hän tarkastelee ihmetellen elämänsä palasia."

Antti kuolee dramaattisesti onnettomuudessa. Lapset syntyvät hänen kuolemansa jälkeen kuka mistäkin. Liina-Liina syntyi pullataikinasta, pari päivää myöhemmin Ahti Joonas ja Piia Pampula konttasivat vastaan eteisessä. Antin sukkalaatikosta löytyi Eino Oskari, sohvalla viereen kömpi Kerttu Kirsikka ja lopulta kaikkein pienin Viu Viu, jonka joku oli laittanut päiväunille parvekkeen tyhjään kukkalaatikkoon. Heidän kanssaan Anna juttelee, heitä hän hoivaa. Heidän kanssaan hän voi viettää kaapissa neljäkin tuntia. 

Missä ihmeen kaapissa? Onko Anna hullu vai surusta sekaisin? Onko hän masentunut? Onko Anna nuori vai vanha? Onko hän muistihäiriöinen vanhus? Kuka on hangessa nukkunut ja karvaa kasvanut nainen, jonka ruumiiseen Anna kompastuu? Mitä nuuhkivat karhut ovat? Poliisi Tuomainenkaan ei vaikuta aivan ammattitaitoiselta. - Ovatko ne kaikki muistihäiriöisen harhoja, hänen sisäistä maailmaansa, josta hän aina välillä tipahtaa todellisuuteen toteamaan, että jääkaapissa onkin yhtäkkiä seitsemän litraa maitoa tai että tulipalo syttyy ihan vaan tavallisesti ruokaa laittaessa? Mitä ihmettä on kävely pitkin Lontoota niin, että jalat ovat rakkuloilla? Muistisairaan levottomuuttako? Ovatko oudosti syntyneet lapset muistisairaan surua lapsettomuudesta?

"Koko osasto oli täynnä mummoja, joiden jutusta ei ottanut tolkkua kukaan." Antin kuollessa Anna oli kuitenkin kai nuori. Tuntuu oudolta, että nuorena koettu traumaattinen kokemus ja sen aiheuttama masennus ikään kuin jatkuisi vanhan ihmisen muistihäiriönä ja sekavuutena. Kuka oikein on eksynyt? - Miestään sureva nuori nainen? Ulkomailla koti-ikävää poteva suomalaisnainen? Muistihäiriöinen vanhus? Onko yhteen persoonaan yhdistetty vähintäänkin kolmen ihmisen tarinat?

Ahava on omistanut kirjan isovanhemmilleen Lauralle ja Kallelle. Oliko aihe kirjailijalle liian läheinen, niin että sitä piti etäännyttää? Onko Thomasin Anna oikeastaan kirjailijan alter ego, eli kirjailija itse? Ovatko englantilaiset kotityötavat, hassut paperihattuiset joulunvietot sekä jouluvanukkaan valmistaminen kirjailijan itsensä kokemuksia Lontoosta, jossa hän on asunut viisi vuotta?

Positiivista Ahavan kirjassa on, että muistihäiriöisen maailmaa yritetään kuvata sisältäpäin. Tekstistä välittyy myös lämmin ja arvostava suhtautuminen sekaviin annoihin ja rouva kurosiin. Tämä on kirjan ehdoton ansio. Käytävällä yksikseen höpöttelevä mummokin on elänyt ainutlaatuisen elämänsä. Eikä sitä ulkopuolinen päällepäin arvaakaan, että mummo onkin kävelyllä itsensä Jumalan käsipuolessa!

Minut Eksyneen muistikirja jätti eksyksiin. Asioita, tasoja, toden ja harhan tapahtumia oli liikaa. Kirja on mielestäni hermostuttava ja sekava. Ehkä se pitäisi lukea yhdeltä istumalta, eikä välillä muita asioita touhuten, niin kuin minä tein. Kirjan puutteita ovat mielestäni asioiden liian suuri määrä ja etäännyttäminen,  joka ei toimi. Minusta tuntuu, että kirja ei ollut aivan vielä valmis. Ehkä sen olisi pitänyt hautua vielä vähän aikaa ennen julkaisemista.

Odotan kirjastosta Ahavan omakohtaista kirjaa Ennen kuin mieheni katoaa, joka kertoo transsukupuolisen aviomiehen naiseksi muuttumisesta. Toivottavasti siihen kytketty Kolumbuksen purjehduksista kertova tarina ei etäännytä tekstiä samalla tavoin sekavaksi kuin Lontoon aika tässä kirjassa. Kirjaa odotellessani aion lukea myös Ahavan Taivaalta tippuvat asiat.

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939 - 1945

Astrid Lindgren seurasi tarkasti toisen maailmansodan tapahtumia ja kirjasi niitä sotapäiväkirjoihinsa, eli 17 nahkakantiseen päiväkirjaan, joihin hän liimasi myös paljon lehtileikkeitä kommentoiden niitä. Päiväkirjoja säilytettiin vuoteen 2013 asti Lindgrenin kotona pyykkikorina käytetyssä pärekorissa.

Lindgren on terävä ja älykäs tarkkailija. Hän työskenteli turvallisuuslaitoksen postintarkistuslaitoksen palveluksessa. Työhön kuului höyryttää auki kirjeitä ja lukea niitä, joten hänellä oli paljon sellaista salaista tietoa, jota muilla ei ollut. Mm. natsien harjoittama terrori ja yksittäisten ihmisten kohtalot ulkomailla tulivat esille autenttisista kirjeistä, joita Lindgren kopioi päiväkirjoihinsa. Vaikka Ruotsi oli virallisesti puolueeton, se antoi kuitenkin saksalaisille kauttakulkuluvan Norjaan. Julkisesti puhuttiin "lomakuljetusluvasta". Astrid Lindgren kritisoi tätä päiväkirjoissaan ankarasti. 

Lindgren on koko sodan ajan "poloisen" Suomen puolella ja kertoo empaattisesti Ruotsin avustustoimista: sotaan lähteneistä vapaaehtoisista ja muusta Ruotsin antamasta rahallisesta ja aineellisesta tuesta: vaatteista, hevosen loimista, pullotetusta verestä. Antaapa Astridkin anoppinsa takin suomalaisten lämmikkeeksi, vaikka arveleekin suomalaisten kärsivän riittävästi ilman sitäkin. Suomen lisäksi hän seuraa erityisen tarkasti ja kauhistuneena Tanskan, Norjan ja Baltian maiden miehityksiä.
 

Lindgren selostaa maailmanlaajuista sotahistoriaa, mutta samalla hän kirjoittaa myös perheen historiaa. Yksityinen ja yleinen lomittuvat mielenkiintoisesti tuoden uuden näkökulman historiaan.  Toisinaan lasten sairastuminen vie mielenkiinnon maailman tapahtumista. Sotapäiväkirjoja kirjoittaessaan Astrid Lindgren oli 32-vuotias perheenäiti. Kerta kerran jälkeen hän ihmettelee kiitollisena sitä ylellisyyttä, josta ruotsalaiset saivat nauttia säännöstelystä huolimatta. Joulu- ja pääsiäisruokien sekä lasten saamien lahjojen kuvailu on sympaattista.

Luin aiemmin Lindgrenin elämäkerran  (ks. https://kirjakirjokansi.blogspot.fi/search/label/Jens%20Andersen) Sotapäiväkirjat vahvistavat saamaani käsitystä Lindgrenin älykkäästä ja sydämellisestä persoonasta. Kirjan esipuheessa  Kerstin Ekman kirjoittaa: "...juuri hänen terävä älynsä auttoi häntä saattamaan mittavan sotapäiväkirjahankkeen päätökseen. Tämän vuoksi päiväkirja ei ole pelkästään elävä kuvaus sodasta vaan myös Astrid Lindgrenistä sellaisena kuin hän oli ja millaisena hän tosiaan myös pysyi."

 

Sodan loppupuolella ilmestyi Lindgrenin lastenkirjat Kerstin ja minä sekä Peppi Pitkätossu, mutta kirjailijan ura oli vasta alkamassa. Hänen mielestään oli vain hauskaa olla "kirjailija", niin kuin hän itse lainausmerkkejä käyttäen kirjoitti. Valtaisa suosio ja taloudellinen menestys olivat vasta tulossa.

Sotapäiväkirjat 1939 - 1945 täydentää mielenkiintoisesti Astrid Lindgrenin elämäkertaa, ja elämäkertojen avulla myös hänen lastenkirjansa saavat syvempää merkitystä, kun tietää, millaiset arvot olivat hänelle tärkeitä.

Linda Olsson: Sisar talossani

Linda Olssonin Sisar talossani on hyvin kirjoitettu kirja. Se sisältää kaikki tarvittavat tarinan ainekset, mutta ei mitään turhaa. Kirjailija myös antaa tilaa tarinalle, eikä korosta itseään millään tavalla. Siksi Sisar talossani on helposti luettava ja miellyttävä lukukokemus. Sisar talossani kertoo kolmen sisaruksen kokonaisen elämäntarinan. Saman perheen lapset ovat jääneet vieraiksi toisilleen. Puhumattomia asioita on paljon. Tunteita ja ajatuksia on piiloteltu kauan, ja on eletty vain oletusten varassa. On koettu yhteenkuuluvuutta, mutta myös vihaa, kateutta, hylkäämistä, seksuaalista hyväksikäyttöäkin, ja aikuisena vakavaa sairautta ja suurta rakkautta. On painava yhteinen suru, josta ei ole koskaan puhuttu.

Äidin hautajaisissa Maria kutsuu puolihuolimattomasti sisarensa Emman luokseen Espanjaan. Kahden vuoden kuluttua viikon kestävä vierailu yllättäen toteutuu, ja asioista aletaan pikkuhiljaa puhua. Asiat ovat vaikeita ja puhuminen kankeaa, mutta se etenee kuitenkin. Keskustelun perusedellytykset ovat olemassa. Itkemättömät itkut itketään.  Kirja päättyy toiveikkuuteen ja luottamukseen. Hyvä niin, sillä varmaan on myös sellaisia sisarussuhteita, joissa toivoa ei enää ole.

 

Olssonin kerrontatyylin vuoksi minua kiinnostaa kyllä lukea muutkin hänen kirjansa: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (jonka olen nähnyt teatteriesityksenä), Sonaatti Miriamille, Kaikki hyvä sinussa ja Kun mustarastas laulaa.

 

Kirjan suomentaja Anuirmeli Sallamo-Lavi omistaa käännöksen veljensä Teron muistolle. Se lisäsi kirjan vaikuttavuutta.

 

 

Hannu Väisänen: Esi-isät

Sain kirjastosta korkkaamattoman kirjan, jonka tuoksua tyytyväisenä nuuhkin. Ihmettelin kirjan hahmoja Puutiaista, Häätiaista, Kokkopelleä, Emokkia, Myttyä, Hiprakkaa, Hiilakkaa ja muita. Yritin löytää jotain syvällistä analysoitavaa, mutta ehkä sitä ei löytynytkään. 

Näkisin mielelläni, että aikuisten lukijoiden lisäksi Hannu Väisäsen esi-isät sopisi ääneen luettavaksi kirjaksi kouluikäisille. Se voisi olla iloa tuottavaa materiaalia myös oppitunneille ja sanataidekouluihin. Kieli on vertaansa vailla: ihanaa ja soljuvaa, leikillistä, kuvallista, ja hahmot ovat hauskoja. Kirja on taiteilijan itsensä kuvittama.

Aikuinen voi yrittää analysoida kirjaa, miten haluaa, mutta se on niin erikoinen, että on ehkä parempi antaa mennä vaan. Hannu Väisäsen kirjaa Esi-isät on vaikeaa sijoittaa mihinkään genreen. Ehkä se ei ole tarpeenkaan. Sen kielestä ja hahmoista voi nauttia ihan ilman karsinoitakin.

Katja Kallio: Yön kantaja

Katja Kallion Yön kantaja on taitavasti rakennettu tarina, joka avautuu pikkuhiljaa ja hienovaraisesti. Päähenkilö Amanda Aaltosen elämä ja persoona rakentuvat vähitellen kahden eri aikuiselämänvaiheen kautta, mutta myös kovan lapsuuden ja lyhyen nuoruuden vaiheet tulevat esille. Muutkin henkilöt ovat kokonaisia persoonia, mm. väkivaltaa kokenut Pikku-Greta, kehitysvammainen Tiihonen, kiltti hoitaja Sofia ja hänen sisarensa Iso-Greta sekä Isaksson ja muutamat muut ihmiset, jotka asuvat omavaraisella sairaalasaarella. Isakssonin hiljainen persoona maalataan esiin kauniisti, ikään kuin akvarellivedoin. Kirja on faktapohjainen, mutta fiktiota.

Amanda on "syntynyt käyttökelvottomana, kuin viulu, jossa on lapion varsi." 16-vuotiaana hänet tuomitaan ensimmäisen kerran vankilaan irstaan elämän ja juopottelun vuoksi. Hän on irtolainen, jonka on tultava toimeen, sillä mitä hänellä on. Kun tarvitaan ruokaa, vaatteita tai yösijaa, Amanda kyllä tietää, miten nainen voi saada rahaa. Sen tietävät ammattilaisetkin. Amanda suhtautuu rahan ansaitsemiseen käytännönläheisesti, ja siitä hänet tunnetaan. Markkinoiden aikaan hänet pidetään putkassa varmuuden vuoksi.

Kirjan tapahtuma-aika kattaa vuodet 1890 - 1918. Kirjassa eletään pääasiassa Seilin saarella, Nauvon lähellä. Amanda Aaltosen elämästä ikävuodet 26 - 52 v kuluvat Seilin saarella, jossa aiemmin hoidettiin leprasairaita,  ja myöhemmin saarella sijaitsi kroonikkopotilaiden mielisairaala. Saarella elää naispotilaita, joista osa on tehnyt vakavia rikoksia ja osalla on erilaisia henkisiä sairauksia. Diagnoosejakin on, mutta kaikkiin diagnooseihin ei ehkä voi luottaa. Eikä aina voi olla varma, kuka on potilas ja kuka hoitaja.

Vaikka Seili on pääasiallinen tapahtumapaikka, tapahtumat lähtevät kuitenkin liikkeelle kuumailmapallolennolta kohti Pariisia vuonna 1890.  Duplesis-herran ja Amandan elämä Pariisissa on erikoista ja outoa, ja se on kuin eri kirjasta, mutta Pariisin aika toimii tiettyjen "hullun tekojen" ja Amandan persoonan pohjustajana.

Elämä Seilillä sujuu arkiaskareissa, joihin vapaakävelijät, eli terveimmät potilaat määrätään. Vaikeimmat tapaukset elävät länsisiivessä, eikä heitä paljon ulkona näy. Seilissä kehrätään, kudotaan, pyykätään, mankeloidaan, tyhjennetään hyyskää, nostetaan perunaa, totutaan olemaan kommentoimatta terveydentilaansa ja tehdään työt niin, että saadaan juoda päivittäin kahvikupillinen. Elämä vakiintuu uomiinsa. Yhden epäonnistuneen karkaamisyrityksen jälkeen Amandan sellistä tulee vähitellen koti pitsiverhoineen ja -liinoineen. Juhannusruusukin kukkii vaasissa. "Ei täältä lähdetä minnekään."

Amanda Aaltonen kärsii oudoista iho- ja näköoireista ja joutuu erilaisten lääkehoitojen uhriksi. Oliko Amanda vain prostituoitu, varas ja parantumattomasti mielisairas? Aluksi kyllä näin ajattelee, mutta lukemisen edistyessä alkaa vähitellen tuntua siltä, että ei hän ainakaan mielisairas ollut, päinvastoin! Oireet johtuivat ehkä erityisherkkyydestä, elämän mittaisesta väärästä kohtelusta, huonosta näöstä ja erittäin voimakkaasta hormonivaihtelusta. Enemmän kuin mielisairaalaa, Amanda olisi tarvinnut sosiaalihuoltoa sekä silmälääkärin, ihotautilääkärin ja gynekologin asiantuntevaa apua.

Seilin saari elää omavaraisesti. Arkirutiinit tuovat turvaa. Lapset on opetettu kunnioittamaan vapaakävelijöitä ja antamaan heille rauhan. Salaisuuksia on, jos niiden halutaan jäävän salaisuuksiksi. Hoitotoimenpiteet ovat julmia ja epäinhimillisiä, eikä kukaan hoitajista ole koulutettu sairaanhoitaja. Lääkärienkin tietämys oli 1800-luvulla vielä mitä sattuu, eikä saarella edes ollut lääkäriä. Katetutta, kiusaamista, vallan väärinkäyttöä, seksuaalista ahdistelua ei nähdä, eikä niihin puututa. Pitää vain oppia olemaan välittämättä. Ystävällinen huolenpito ja suklaarasian silkkinauha voivat herättää kiitollisuutta, jota joku erehtyy pitämään jopa rakkautena. Rakkaudennälkäinen voi tulkita arkisen huolenpidonkin rakkaudeksi.

Saaren oloissa yllättävästi syttyvä oikea rakkaustarina on kuvattu vähäeleisesti ja kauniisti. Pienen hetken ajan Amanda saa kokea suurta onnea, mutta mahdoton, epäsopiva rakkaus estetään. Kaikenlaista hullutusta saarella on nähty, mutta kalasumppu, jolla voisi kuljettaa eläviä kaloja Tukholmaan myytäväksi, on raja, jota ei voi ylittää. Ties, vaikka korjailija-nikkari ja potilas keksisivät tulla kirkkoonkin yhdessä, kun yhdessä olivat veneen purjeitakin värkkäilleet ja verkkoja paikkailleet.

Katja Kallio on minulle taas uusi löytö Suomen kirjallisuudessa, vaikka hän on kirjoittanut jo viisi romaania. On ilo huomata, että suomen kieli ja kirjallisuus voivat hyvin, ja aina löytyy uusia kirjailijoita ja uusia kirjoja luettavaksi. Kallion taustatyö on hyvää. Mielisairaanhoito on ollut 1800-luvulla sadistista kokeilua vailla kovinkaan vahvaa tieteellistä tutkimusta. Tämä on tuttua myös Aleksis Kiven elämäkerroista.

Yön kantaja on suurien tunteiden kirja, mutta se on vähäeleisesti kirjoitettu! Pidän tällaisesta kirjoittamistyylistä. Luin kirjan heti perään toisen kerran ja huomasin kirjailijan antamat pienet vihjeet vielä tarkemmin. Yön kantaja on hitaasti aukeneva, mietiskelyä ja makustelua vaativa kirja. Kirjoittamistavaltaan se muistuttaa Minna Rytisalon Lempiä. Luin jostain kirjailijan haastattelun, jossa Kallio kertoi kirjan olevan arvonanto eräälle elämän kuokkavieraalle.


Lisätietoa kirjailijasta:
https://otava.fi/kirjailijat/katja-kallio/

Arvosteluja kirjasta Yön kantaja:
http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005229429.html

http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2017/04/katja-kallio-yon-kantaja.html

Lisätietoa Seilin historiasta ja vierailuista saarelle:
http://www.luontoon.fi/seili/historia

http://www.luontoon.fi/seili/vieraile

Paavo Castrén: Homeros - Troijan sota ja Odysseyksen harharetket

Niin, eihän tämä mitään "kevyttä kesälukemista" ollut, mutta kyllä lukeminen todellakin kannatti! 1970-luvulla näkemäni italialainen televisiosarja Odysseuksen harharetkistä teki minuun aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen. Muistan sen pohjalta edelleen mm. kykloopin kiljunnan Odysseuksen puhkaistua hänen ainoan silmänsä. Jossakin muistin komeroissa olivat alakoulun historiasta tutut nimet: Odysseus, Hektor, kaunis Helena, Akhilleus (Akilleen kantapää), Zeus, Hera, Hefaistos ja muut kreikkalaiset jumalat sekä tarina Troijan puuhevosesta. Tarinat olivat kuitenkin epämääräistä sirpaletietoa, mutta nyt niihin tuli mukavasti järjestystä.

Paavo Castrén on klassillisen filologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja yksi maailman johtavimpia Pompeji-tutkijoita. Linkistä voi lukea lisätietoa myös hänen kirjallisesta tuotannostaan.(https://otava.fi/kirjailijat/paavo-castren/).

Castrén perustelee Homeroksen esipuheessa käännöstään sillä, että Otto Mannisen Iliaan ja Odysseuksen heksametrikäännökset vuosilta 1919 ja 1924 ovat nykylukijalle paikoin vaikeaselkoisia. Castrén toteaa myös Pentti Saarikosken kääntäneen Odysseian vuonna 1972 (, joka tosin pohjautuu ranskalaiseen tekstieditioon ja on lyhyempi kuin Castrénin käyttämä teksti. Siinä myös osa teksteistä on eri järjestyksessä). Oli siis jo aika saada uusi käännös.

Castrén toteaa, että hänen aikansa ja tarmonsa eivät olisi riittäneet molempien eeposten sanatarkkaan kääntämiseen. Niinpä hän kirjoitti Iliaasta puuttuvat osat muiden lähteiden pohjalta niin, että Troijan sodasta tulee nyt kokonainen kuva. Alkuperäinen Ilias ei käsittele Troijan sotaan johtaneita syitä, eikä sodan alkuvaiheita, ei myöskään lopputapahtumia, vaan keskittyy kuvaamaan  runsaan viidenkymmenen päivän jaksoa sodan viimeiseltä vuodelta. Kertomus Troijan hevosestakin siitä puuttuu. Castrén kokosi puuttuvat osat suorasanaiseksi juoniselostukseksi. Odysseuksen Castrén on kääntänyt kokonaisuudessaan alkutekstistä. Tämä on hyvä ratkaisu. Iliaassa henkilöitä on valtaisa määrä, mikä on melkoinen rasite, ja tarina itsessään on puisevahko. Hyvin tehty juoniselostus riittää todellakin hyvin ja saa mielenkiinnon pysymään yllä. Lisäksi esseemuotoinen selitysosio antaa runsaasti mielenkiintoista tietoa eepoksen ajan ruuista, juomista, terveydenhoidosta jne.

Paavo Castrénin kieli on nautittavan kuvailevaa ja hyvää. Hävinneestä sotilaasta "kohta tulisi Troijan koirien ruokaa." Kielellistä huippua mielestäni on Akhilleuksen uuden, Hefaistoksen takoman kilven kuvailu (s. 104 - 107). 

 

Jumalten sählääminen Troijan sodan eri vaiheissa oli hauskaa luettavaa, ja myös jumalten keskinäiset tappelut naurattivat. Afroditen aviorikos, ja petetyn Hefaistoksen juoni pettäjien saamiseksi kiinni rysän päältä kelpaisi edelleenkin amerikkalaisen Rysän päällä (Cheaters) -ohjelman käsikirjoitukseksi, paitsi, että Hefastoiksella ei ollut kuvausryhmää apunaan. Sen sijaan kaiken näkevä Helios toimi vakoilijana ja ilmiantajana.

 

"Ohjelman tarkoitus on selvittää pariskuntien uskottomuusongelmia. Yleensä tavallinen ihminen [vaikkakin tässä tapauksessa rampajalkainen jumala Hefaistos] lähestyy ohjelmaa kirjeitse ja kertoo epäilevän elämänkumppaninsa [eli tässä tapauksessa Afroditen] pettävän häntä. Ohjelmassa ensin uhri kertoo omista tunteistaan ja epäilyksiä, esimerkiksi siitä että hänen elämänkumppani ei ole osoittanut tunteita viime aikoina. Sen jälkeen alkaa viikon kestävä tutkimus epäillyn liikkeistä. [Hefaistos suunnittelee salajuonen, takoo verkon ja kiinnittää sen koko vuoteen ympäri. Sitten hän teeskentelee lähtevänsä Lemnokseen.] Ohjelman kuvausryhmä [tässä tapauksessa Helios] seuraa epäilyn liikkeitä videokuvaamalla [tässä tapauksessa vakoilemalla], jonka aikana selviävät muun muassa missä hän liikkuu ja kuka on henkilö, jonka kanssa epäilty viettää aikaa [tässä tapauksessa siis Ares]
Kun tutkimusaika on päättynyt, pyydetään uhri mahdollisimman pian kuvauspaikalle [tässä tapauksessa Hefaistos palaakin takaisin kesken matkansa], jossa ohjelman juontaja kyselee hänen kuulumisia ja näyttää videokuvaa, jossa näkyy epäilyn liikkeet. Sitten kuvausryhmä selvittää, missä epäilty on juuri sillä hetkellä ja lähtee paikan päälle. Paikan päälle saavuttuaan, epäilty jää uskottomuudesta kiinni niin sanotusti "rysän päältä" [eli tässä tapauksessa Afrodite ja Ares ovat sängyssä Hefaistoksen takomaan vekkoon punoutuneena] Paikalla uhri ja epäilty pystyvät selvittämään halutessaan tilannetta. Ohjelman lopussa kerrotaan minkälaiset ratkaisut uhri ja epäily ovat tehneet suhdettansa koskien" (https://fi.wikipedia.org/wiki/) [Tässä tapauksessa jumalat kokoontuvat nauramaan pettäjäpariskunnalle, ja maanjärisyttäjä Poseidon lupaa taata, että Ares maksaa Hefaistokselle kohtuullisen korvauksen sekä rikoksestaan että Hefaistoksen takomasta verkosta.]

 

Odysseuksen, Ithakan mahtavan kuninkaan, seikkailut on kivaa luettavaa. Odysseuksen neuvokkuus ja ylivertaisuus tulee mielenkiintoisesti esille jo Iliaassa, vaikka Odysseus onkin siinä vain yksi mahtavista sotapäälliköistä, ei päähenkilö.
 

Tarinassa on mallia myös nykypäivän ihmisten kommunikointiin: kuunnellaan toista, puhutaan taitavasti, kunnioittavasti ja rehellisesti, syödään hyvin, tanssitaan ja kuunnellaan runonlaulajia.  Mikäs sen mukavampaa! Vieraita kohdellaan hyvin. Heidät ruokitaan ja kylvetetään. Heille annetaan puhtaat vaatteet ja yösija. Vasta sen jälkeen  kysellään, kuka vieras on, mistä hän tulee ja miksi mahdollisesti näyttää ryysyläiseltä. Sopisi tähän päiväänkin, vähän laajemminkin ajateltuna.

On hienoa, että Elias Lönnrot (ja muut asialle omistautuneet) tajusivat, että suomalaisetkin voivat koota oman eepoksensa. Kalevala olisi tuskin kuitenkaan syntynyt ilman olemassa olevien eeposten vaikutusta. Homeroksen esikuva vaikutti ratkaisevasti Lönnrotin eeposajatuksen heräämiseen. Kalevalan synnyn välttämättömänä edellytyksenä oli tuolloin vallinnut käsitys siitä, että Homeroksen runoelmat oli kokoonpantu erillisistä runoista. (http://neba.finlit.fi/kalevala/index.php?m=11&s=41&l=1)
 

Odysseus kaipasi kotiin, kaipasi uskollista vaimoaan ja poikaansa, mutta hän ei voinut mitään sille, että pari ketkua naista (nymfi Kalypso ja jumalatar Kirke) pakottivat hänet matkan varrella vuodekumppaneikseen vuosikausiksi.  Mutta... Chisun laulun mukaan: "Se, mitä tiellä tapahtuu, se tielle jää."

 

 

Erkki Toivanen: Iltakävelyllä

"Täällä Erkki Toivanen, Lontoo." Tämä nostalginen lausahdus korvissani lainasin kirjastosta Erkki Toivasen Iltakävelyllä. Muistan Yleisradion erikoiskirjeenvaihtajan televisiosta ja radiosta tutun äänen. Olen aina ihaillut Erkki Toivasen laajaa sivistystä ja täydellistä brittiaksenttia. Niin laaja-alainen, älykäs, charmantti mies, ja pukeutumiseltaan aina korrekti!

Iltakävelyllä-ohjelmissa ja niiden pohjalta tehdyssä kirjassa esitellään Eurooppaa ja pohditaan eurooppalaisuuden olemusta. Ohjelmat tehtiin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa, mutta niiden sisältö viittaa laajasti kauemmas historiaan. Mielenkiintoista on, että teksteissä Euroopan yhdentymistä vasta toiveikkaasti hahmotellaan, ja nyt EU on jo kokenut brexitin ja muiden maiden irtautumishalut.

Kaikki Iltakävelyn tekstit eivät avautuneet minulle täysin, koska tunsin, että minulla ei ole riittävästi historiallista,  kulttuurista ja maantieteellistä pohjatietoa aiheista. Ne tekstit, joihin minulla oli jonkinlaista tarttumapintaa, tekivät kyllä suuren vaikutuksen.

Muistan koulun historiankirjoista lohduttoman kuvan Dresdenin pommituksesta 1945. Toivanen kuvaa pommitusta Dresdenin asukkaiden kannalta, ja antaa faktatietoa esimerkiksi pommien määrästä ja ruumisröykkiöiden polttamisesta. Toivasen tekstin myötä historiankirjojen kuva herää eloon!

Toinen mielenkiintoinen teksti kertoo Pariisin viemäriverkon rakentamisesta ja arkkitehtuurin uudistamisesta. Georges-Eugène Haussman työskenteli lähes 20 vuotta Pariisin saneeraamiseksi nykyisen oloiseksi maailmankaupungiksi. Vielä 1800-luvullakin Pariisi oli saastainen ja löyhkäävä tautipesä vailla viemäriverkostoa. (Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogiassa kuvataan Pariisin kauas kantautuvaa löyhkää, niin, että se suorastaan tuntuu nenässä.)

Erkki Toivasen Iltakävelyllä on mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu, sivistyneen ihmisen kirjoittama kirja. Kaipaan Erkki Toivasen sympaattista persoonaa ja myös aikaa, jolloin asiallinen tiedonvälitys ja tapahtumien huolellinen taustoittaminen oli arvossaan. Kaipaan aikaa, jolloin journalistit toimivat asia edellä, eikä oma persoonansa edellä, kuten valitettavasti nykyään on tapana.

Henkilökuvan Erkki Toivasesta voi katsoa oheisesta linkistä:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/05/30/erkki-toivanen-kiisti-olevansa-herrasmies

 

 

 

Panu Rajala: Virvatuli - Eino Leinon elämä

Eino Leinosta on kirjoitettu paljon, monta elämäkertaakin, mm. L.Onervan Eino Leino - runoilija ja ihminen, Pentti Saarikosken Eino Leino, legenda jo eläessään sekä Hannu Mäkelän Nalle ja Moppe - Eino Leinon ja L.Onervan elämä.

Minun Leino-tutkailuni eteni aiemmassa postauksessa esittelemieni proosatekstien ja Helkavirsien kautta Panu Rajalan Virvatuli- Eino Leinon elämä -elämäkertaan. Tokihan olen tiennyt Leinosta yhtä ja toista, mutta innostuin vielä Rajalan kirjan perään lukemaan Mäkelän Nallen ja Mopenkin. L.Onervan  elämäkertaa en ole lukenut, mutta sekin saa ehkä joskus vuoronsa.

Oli mukavaa perehtyä Eino Leinon elämään kunnolla. Olihan hän Suomen merkittävimpiä runoilijoita ja erittäin tuottelias kirjailija ja monipuolinen kulttuuripersoona, joka toimi Suomen itsenäistymisen taustavaikuttajana Venäjän sortovaltaa vastaan. Hän ajoi itsenäistymisen asiaa käyttäen kaikkia kirjallisuuden lajityyppejä, vaikka kaikki teokset eivät olekaan kestäneet aikaa.

Eino Leino oli huippulahjakas ja oppi kielet vain silmäilemällä niitä nopeasti ja lukemalla kaunokirjallisuutta alkukielellä. Niinpä hän jo lyseossa käänsi Vergiliuksen, Ovidiuksen ja Horatiuksen runoja - huvikseen. Helkavirret hän kirjoitti kahdessa kuukaudessa, mutta oli toki kypsytellyt niitä pitempään. Kuva Leinosta Helkavirsien kirjoittamisen jälkeen onkin näkemisen arvoinen: kaikkensa antanut mies tukka pystyssä ja pöllähtäneenä.

Pentti Saarikoski oli myöhemmin samanlainen kielinero, ja hänen elämässään on monia yhtymäkohtia Eino Leinon elämänpolun kanssa. Kumpikin heistä oli huippulahjakkaita, työnarkomaaneja, alkoholisteja, ja he solmivat monia avioliittoja. Molemmat kuolivat varhain, Leino 47-vuotiaana, ja Saarikoski 45-vuotiaana. Molemmille oli yhteistä myös suurenmoisen lahjakkuuden vastapuolena täydellinen kyvyttömyys huolehtia itsestään. Leino oli epähygieeninen, ja joskus reissuiltaan tullessaan suorastaan täinen. Ystävien oli pakotettava hänet kylpyyn, pestävä ja silitettävä hänen vaatteensa ja puettava mies taas edustuskuntoon. Naiset toimivat huoltajina ja äitihahmoina, jotka mahdollistavat yhä pahenevan alkoholismin. Oliko Leino mies vailla diagnoosia aikana, jolloin ADHD:tä tai Aspergeriä ei tunnettu?

Rajala esittelee laajasti Eino Leinon tuotantoa. Leinon sanomalehtipakinat ovat Rajalan mukaan aikansa lapsia. Ne eivät kovin helposti avaudu nykylukijoille: "Täytyy tuntea ajan poliittiset virtaukset ja vivahteet ennen kuin tämäntapaiset Teemun pakinat vihjailevassa ironiassaan avautuvat."  Minäkin yritin lukea pakinoita, joita löytyi kirjahyllystäni, mutta luovutin. Rajalalta sain ikään kuin professorin luvan tähän. Minulle oli uutta tietoa Leinon pelaama hauska roolipeli: Toinen hänen nimimerkeistään, Mikko Vilkastus, haukkui Uuden Suomettaren hävyttömiä hyökkäyksiä Eino Leinon teatteriarvosteluja vastaan.

Eino Leinon näytelmät eivät nekään olleet Rajalan mukaan erityisen onnistuneita, ja ne ovat jääneet melko tuntemattomiksi. Ehkä uskallan kuitenkin kurkistaa niihinkin. Löytyyhän sellainenkin kokoelmanide kirjahyllystäni, samoin kuin Orja-romaanit, joista Rajala kirjoittaa pitkästi.

Romaanien osalta Panu Rajala toteaa, että nekään eivät aina avaudu myöhemmän ajan lukijoille. Suomen silloinen poliittinen tilanne (Venäjän sortotoimet, suomalaisuuden vastaiskut, toiveet itsenäisyydestä jne.) tekevät romaaneista ajankuvia, joissa ihmiset ovat karikatyyrejä ja ihmiskuvaus on toissijaista. Rajala kritisoi romaanien perusteettomia juoniratkaisuja suorasanaisesti: "Juonten sepittäjänä Leino on toivoton sohlaaja.. - Varsinaisia kauniita ja rohkeita mallia 1913."

Kaikki eivät ehkä pidä Panu Rajalan tavasta kirjoittaa näin suorasanaista tekstiä ja kirjoittaa itsensä mukaan tekstiin kommentoimalla faktoja. Minua se ei häirinnyt. Itsekin hieman ihmettelin aiemmassa postauksessani proosatekstejä. Ne kantoivat kyllä vähän aikaa, mutta hajosivat paikoitellen oudosti. Luin kuitenkin kiinnostuneena Rajalan analyysit lukemistani romaaneista Mesikämmen, Musti sekä Ahven ja kultakalat. Kun oli tarttumapintaa, Rajalan teksti avasi omia ajatuksiani, joita en ensin oikein saanut puetuksi sanoiksi.

Eino Leinon runojen arvoa Rajala ei tietenkään kiistä.

Virvatulessa käydään perinpohjin läpi Leinon rakkaudet ja ihastumiset. Ensimmäinen vaimo oli Freya Schoultz, huikea seurapiirikaunotar. Hän synnytti Leinolle tyttären, joka jäi ainoaksi lapseksi. Toisena on elämänkumppani runoilija L.Onerva, jonka kanssa Leino seurusteli jo naimisissa ollessaan. Leino ihastui myös Anni Swaniin ja rakastui näyttelijätär Ida Aalbergiin, joka oli kaksikymmentä vuotta Leinoa vanhempi. Toinen vihitty vaimo oli Aino Kajanus, säveltäjä Robert Kajanuksen tytär. Tämä avioliitto kesti vuoden. Aino Kallaksen kanssa Leinolla oli kielletty rakkaussuhde, kolmiodraama taaskin, josta kumpikin kirjoitti oman kirjansa: Aino Kallas Sudenmorsiamen ja Eino Leino symbolisen romaanin Ahven ja kultakalat. Aino Thauvon-Suits toimi Leinon huoltajana ja holhoojana Viron matkalla. Leinon kolmas vihitty vaimo oli Hanna Laitinen. Jotain Leinon erityispersoonasta kertoo, että hän näki kahvilla kaksi sisarusta. Hän aikoi kosia tummaa, mutta kun hän ei kosinnan hetkellä ollutkaan paikalla, Leino kosi vaaleaa heikkolahjaista ja heikkohermoista Hannaa. Avioliitto kesti pari päivää, ja viikon kuluttua Leino lähti omille teilleen. Hanna Laitinen päätyi mielisairaalaan. Lisäksi oli monia yksipuolisia rakkauksia, kuten esimerkiksi lepokodin johtaja neiti Maukonen, joka kuvan perusteella oli mieltynyt melkoisesti paitsi Leinoon myös alkoholiin. Minulle uutta tietoa oli myös Leinon tuttavuus Hella Wuolijoen kanssa, mutta se selittyy sillä, että Hellan mies Sulo Wuolijoki oli Leinon remukaveri.

Olen tiennyt Aino Kallaksen ja Eino Leinon kielletystä rakkaustarinasta, mutta uutta tietoa oli se, että Kallaksella oli useita suhteita ja romansseja avioliittonsa aikana, ja tähän hänen miehensä oli tyytyminen. Uutta tietoa oli myös se, että Kallas nimenomaan oli suhteen aloitteellinen osapuoli. Rajalan mukaan suhde ei fyysisesti yltänyt suudelmia ja halailua pidemmälle, mutta henkisesti se oli Aino Kallakselle kaikki: "Olen oikeastaan saanut elämältä kaiken, minkä olen toivonut, saadessani Eino Leinon."

Luultavasti kaikki naiset tarvitsevat syttyäkseen ja rakastaakseen juurikin vahvan henkisen kohtaamisen. Tässä Leino kyllä oli mestari. Lisäksi hän osasi helkytellä runoilla ja kirjeillään naisen sielua, mutta oliko hän seksuaaliselta suuntautumiseltaan sittenkään aivan "perushetero"? Miksi mikään suhde ei kestänyt? Miksi Leino menetti nopeasti mielenkiinnon vaimoonsa tai kulloiseenkin ihastukseensa? Rajalan mukaan Leino oli runorakastaja. Rajala kirjoittaa: "Shakki ja kirjat olivat hänen intohimonsa, ei niinkään rakastelu. Kun vaimo ja tytär oli hankittu, ne saattoi jättää oman onnensa ohjaukseen. ... Freya huomasi pian olevansa naimisissa työnarkomaanin ja alkoholistin kanssa." Sama toistui kaikissa suhteissa.

Saarikoskenkin mukaan "Leino tarvitsi naista tehdäkseen kirjoja, ei tehdäkseen lapsia." Aino Kallas pohti: "Tein sinusta runoilijan - olisinko jaksanut tehdä sinusta miehen?" Rajala vihjaa: "Leino, ikuisesti kahtia jakautunut..." - Miten niin? Mihin tässä viitataan? Rajala kuvaa Leinon Elämäni kuvakirjasta kertoessaan: "Melko vähän hän antaa itsestään, todellisista tunteistaan, taipumuksistaan, iloistaan ja pettymyksistään..." - Mihin taipumuksiin tässä viitataan? Onko alkoholismi tai syfilis syy siihen, että suhteet eivät onnistuneet, vai oliko sittenkin kyse "valtakunnan salaisuudesta" Leinon mahdollisesta aseksuaalisuudesta, vaikka sellaisella nimellä sitä tuskin tuolloin kutsuttiin?

(Aseksuaalisuus on seksuaalisen suuntautumisen muoto, jossa henkilö (aseksuaali) kokee hyvin vähän tai ei lainkaan seksuaalista vetovoimaa toisia henkilöitä kohtaan. Tästä huolimatta aseksuaalilla voi olla jopa voimakas sukuvietti. Hän voi kokea toisia henkilöitä kohtaan muunlaista vetovoimaa, esimerkiksi aistillista (halaamisen tms. kaipuu) tai romanttista vetovoimaa (rakkauden kaipuu). Vaikka aseksuaalilla ei ole seksuaalista kiinnostusta vastakkaiseen sukupuoleen, hän voi olla silti kykenevä lisääntymään  https://fi.wikipedia.org/wiki/Aseksuaalisuus)

Kun lukee Panu Rajalan ja Hannu Mäkelän  kirjoittamat elämäkerrat peräkkäin, tulee Leinon erityisyys tässäkin toistuvasti esille. Mäkelä kirjoittaa: [tytöt vaativat Leinoa todistamaan miehuutensa] "ja kun siitä ei mitään tullut, niin hän sai heiltä tuomion: 'Et sie Ruotsin mushikka osaa 'ljuubia' Nämä rakkauden kaksi puolta kulkivat sittemmin  läpi koko Leinon elämän. Juuri kuten Onervallakin."

Löysikö Eino Leino siis L.Onervassa nimenomaan seksuaalisuuden kannalta ymmärtävän kumppanin, joka omien taipumustensa vuoksi saattoi ainoana hyväksyä Leinon kaikkine taipumuksineen? Mäkelä lainaa Nallessa ja Mopessa Onervan omaa tekstiä: "Tovereihin oli minulla useinkin omituinen taikavoima.Väliin kun esim. tunnilla katsoin vierustoveriani, saatoin hänet tärisemään ja intohimoisella äänellä sanomaan 'minä rakastan sinua' tai 'elä katso minuun noin'. Useat olivat minuun rakastuneita kuin poikaan."  

  

No, eihän tällä tietenkään ole mitään merkitystä; ei ollut silloin, eikä ole nytkään. Rajalan mukaan Leinon ja L.Onervan lähisuhde Roomassa kuitenkin epäonnistui, mutta jonkinlainen rakkaus, ystävyys ja työtoveruus säilyi läpi elämän. L. Onerva oli aina uskollinen Moppe, joka tarpeen mukaan hoivasi, jakoi ajatukset  ja (Mäkelän yhteiselämäkerran mukaan) myös päihde-elämän.

Henkilökohtaisten asioiden lisäksi Rajala tarjoaa mielenkiintoisia  historiallisia näkökulmia ja taustatietoa, esim. Juhani Ahon ja Eino Leinon oleskelusta punaisten valtaamassa Helsingissä. Molemmat kirjailijat toivottivat saksalaiset jääkärit tervetulleiksi auttamaan Suomea vapaustaistelussa, joka on tässä tapauksessa heidän kannaltaan ainoa oikea termi. Leino oli syvästi pettynyt punaisiin: hänen mielestään he syyllistyivät pitkään valmistellun ja odotetun tuoreen itsenäisyyden pilaamiseen. Tutustuminen Eino Leinon elämään antaa tietoa historiasta ja sopii siksi hyvin myös Suomi 100 -teemaan.

Panu Rajalan Virvatulta on helppo lukea, ja elämäkerrasta sain myös uutta tietoa ja uusia näkökulmia. Olen luullut, että Leinolla oli selkärankareuma, mutta Rajalan mukaan hänellä olikin selkäydintauti, joka johtui syfiliksestä, jota Freyakin kävi ulkomailla hoidattamassa.

Viihdyin hyvin Panu Rajalan elämäkertateoksen seurassa. Kirjan 563 sivua (+ viitteet ja lähteet) sai kevyesti loppuun. Siinä oli asiaa, perinpohjaista paneutumista aiheeseen, uutta historiallista tietoa ja sopivasti myös hieman viihteellisyyttä (juoruja) Leinon yksityiselämästä. Kaikki eivät ehkä tätä näkökulmaa sulata, mutta minusta oli mielenkiintoista, että kansakunnan kaapin päällä oleva patsas otetaan alas, puhalletaan sen päältä pölyt pois ja tutustutaan ihmiseen, ei vain ylistettyyn runoilijaan. Runoilijana ja Suomen itsenäisyyden puolestapuhujana Eino Leinon vaikutusta ei kukaan voi siltikään kiistää, vaikka näkökulma olisikin hieman toisenlainen.

Suomi 100 -teemaan sopii myös Rajalan kirjoittama Naisten mies ja aatteiden - elämäkertateos Juhani Ahosta.  Mika Waltarista kertovan teoksen Unio Mystica - Mika Waltarin elämä ja teokset olenkin jo lukenut. Odottamassa on myös Silja Vuorikurun Aino Kallas - Maailman sydämessä. Mielenkiintoisia lukuhetkiä on siis luvassa jatkossakin. 

Ilkka Remes: Kiirastuli

Huh, huh, mikä kirja! Ilkka Remeksen Kiirastuli  (2016) on piinaavan todellinen ja ahdistavan autenttisen tuntuinen. Henkilöt ja paikat ovat todellisia: Juha Sipilä, Petteri Orpo, Timo Soini, Päivi Nerg... Fakat kuulostavat todellisilta: pakolaiset, terrori-iskut, Ruotsin keskustelut Natoon liittymisestä, Venäjän eduksi toimivat suomalaiset bulvaanit, rajan takaa tulevat pakolaiset, ydinvoimalahanke, ja kaiken taustalla Venäjä, joka haluaa lietsoa Suomen kahtiajakautumista ja epäjärjestystä, kunnes suomalaiset itse haluavat liittyä äiti-Venäjän yhteyteen vakauttaakseen olonsa. On tahoja, joiden mukaan itäinen integraatio on parempi vaihtoehto kuin läntinen epävakaus.

Kirja on niin toden oloista, että se on ahdistavaa luettavaa.
Todellisten henkilöiden ja tapahtumien  lisäksi ihan mahdolliselta kuulostaa sekin, että yksi henkilö hallinnoisi 10 verkkoidentiteettiä, joista kullakin on konkreettinen ja uskottava tausta sekä persoonallisia yksityiskoteja. Tällä tavoin voitaisiin kasvattaa lumipalloefektin tavoin aggressiivisuutta kohdehenkilöä tai jotakin asiaa kohtaan. En tiedä, mutta mahdollisesti some voi toimia näinkin.

Onneksi kirjailija osaa kuitenkin välillä etäännyttää ja pudottaa lukijan niin, että hän voi huokaista helpotuksesta. Tämä on sittenkin fiktiota: Kirjassa Venäjän presidentti on Mihailov, ja Medjedev on entinen pääministeri. Ahvenanmaalla ja Hangossa ei sittenkään ole venäläisiä tukikohtia. Suomalaiset eivät ehkä sittenkään jatkaisi terasseilla istuskelua ja juoksulenkkejään rauhassa tukikohdista ja Suomeen tulleista amerikkalaisjoukoista huolimatta.

Kiirastuli on samaa sarjaa kuin aiemmin ilmestyneet trillerit Horna (2014) ja Jäätyvä helvetti (2015), jotka nekin ovat saavuttaneet suuren suosion.

Remes kirjoittaa vauhdikkaasti ja vetävästi. Teksti etenee sujuvasti, ja kirja on jännittävä ja nopeasti luettava. Remes käyttää faktaa ja fiktiota yhdistelevää tyylilajia mestarillisesti. Ymmärrän kyllä hyvin hänen kirjojensa suosion. Lukijan on syytä kuitenkin olla kriittinen, eikä uskoa kaikkea lukemaansa ja näkemäänsä. Remes kuuluttaakin nimenomaan lähdekriittisyyden perään, eikä vain kirjojensa osalta.

"Olen tarinoita tehdessäni tottunut yhdistämään totta ja kuviteltua. On hämmentävää seurata, kuinka näitä kahta elementtiä surutta sekoitetaan toisiinsa nykyisin myös valtiollisessa viestinnässä psykologisena vaikutuskeinona.

Vielä hämmentävämpää on nähdä kuinka vaikeaa kansalaisten on hahmottaa näitä piilovaikuttamisen keinoja. Se ei ole ihme, sillä faktan ja fiktion rajaa häilytetään ja todellisuutta rakennetaan poliittisten tarkoitusperien mukaisesti yhä taitavammin".  (https://ilkkaremes.wordpress.com/)

Sivustolla esitellään Remeksen kirjoja, ja sieltä voi lukea myös mielenkiintoisia taustatietoja ja kritiikkejä kirjoista. Suosittelen sekä kirjaa, että sivustoon tutustumista.